"Monet kiitokset laulusta", sanoi ylioppilas samalla Agnekselle, joka kulki ohi.
"Ei mitään kiittämistä; se oli niin rumaa", vastasi hän, punastui ja kiiruhti pois; mutta hän oli kuitenkin hyvillään ylioppilaan sanoista.
Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, oli yli puolenyön. Hän meni huoneeseensa ja sytytti lampun. Siellä oli kylmää ja kirjat seisoivat siellä pitkissä riveissä, kirjat, jotka olivat koko hänen elämänsä, hänen kihlattunsa. Hän heittäytyi eräälle tuolille ja painoi päänsä käsiinsä. Hänellä oli liian kuuma voidaksensa mennä maata; siksipä hän kulki edestakaisin lattialla kädet selän takana. "Kuinka omituista, minä olen taasen ollut lapsi, aivan niinkuin entisaikaan; se oli ihanata, se oli loistavata ja kiehtovaa; hän oli suloinen, niin lapsellisen iloinen, raikas ja lämminsieluinen, sen kuulin laulusta. — Ja kaikki tämä ihanuus, lapsenilo ja viattomuus häviää muutaman vuoden kuluttua — se keitetään murskaksi maailman suuressa kattilassa, se asetetaan muodin ja seurasävyn valkaisupaikalle. Voipa melkein tulla hulluksi sitä ajatellessa!"
"O-ho", sanoi hän hetkisen kuluttua ja haukotteli — "olipa hyvä tulla kotia, täällä on niin hiljaista ja viileätä. Huomenna alotan sitte 'Casparin Jesaiasta'."
Hän seisoi hetkisen lattialla ajatuksissaan. Sen jälkeen, hän meni kirjoituspöydän luokse ja avasi erään laatikon. Hän otti esiin nuoren tytön kuvan, hän piti sitä valoa vasten ja tuijotti kauan, kauan siihen. "Hän on vähän tämän näköinen, ei kuitenkaan aivan niin vaalea", mutisi hän, "mutta se on pian ohi — — niin, se on pian ohi." Hän asetti kuvan alas taas, sulki laatikon, riisuutui, luki iltarukouksensa ja nukahti.
Toinen luku.
AGNES KIRKOSSA. YLIOPPILAS KASVATTAJANA. HYVÄÄ TOIVOA.
Seuraavana aamuna istui ylioppilas Jesaiaksensa ääressä, seuraavana päivällisaikana hän meni sateenvarjoineen suurien puiden alle, seuraavana iltana hän istui kirjoittamassa kuten tavallista ja söi illallisensa yksin kuten tavallista. Eilispäivä oli kuin unelma, kuten matkan kysyminen matkustavalta. Hän vastaa, kulkee edelleen, eikä ajattele enää kysyjää. Mutta hän muisti Agneksen kuitenkin. Kun hän näki ystävällisen, valkeaksi maalatun pappilan tuolla puiden välissä, ajatteli hän, että siellä kulki nuori, elämänhaluinen tyttö askaroiden, mutta hän ei voinut koskaan päättää mennä sisälle kysymään, kuinka he nyt jaksoivat. Hän oli taasen valjastanut työhevoset ajoneuvojensa eteen, ja ne menivät kuten tottuneet eläimet tavallisesti menevät, tasaisesti ja samaa latua kuin ennenkin. Jos ylioppilas sattumalta näki hänen kiirehtivän pellon yli taikka katselevan puutarhan kukkia, silloin seisoi ylioppilas aina hiljaa ja katseli häntä; mutta ei hän milloinkaan mennyt minnekkään vain tavataksensa Agnesta eikä hän myöskään pysäyttänyt häntä, kun hän tapasi hänet tiellä, vaan nosti vain hattuansa.
Hän oli tavannut papin ja kiittänyt viimeisestä, ja tämä oli silloin kysynyt, eikö hän tahtoisi pian taas tulla heidän luoksensa. Niin, monet kiitokset vain kutsusta, sehän ei olisi aivan mahdotonta. Mutta — siitä ei koskaan tullut mitään. Hänellä oli aivan liian vähän tarmoa mennäksensä kutsumattomana, ja jos hän olisikin jonakin iltana päättänyt mennä sinne, sai hän aina siksi jotain muuta tehtävää. Siten kului yksi vuosi.
Agnes pääsisi ripille seuraavana sunnuntaina; sen oli ylioppilas kuullut, ja hän oli kirkossa aamusta varhain. Kansaa kulki ulos ja sisään, sillä jumalanpalvelus oli pitkä, ja kuulijat väsyivät; mutta ylioppilas istui paikallaan ja tarkkasi hänen kasvonpiirteittensä joka ilmettä, kun häneltä kyseltiin uskonoppia, kun hän lauloi virren, kun hän kuunteli saarnaa ja kun hän lopuksi taivutti päänsä alttarin ääressä saadaksensa siunauksen. Ylioppilaasta hän näytti yht'äkkiä tulleen täysikasvuiseksi, uudet vaatteetko sen sitte lienevät vaikuttaneet vai mistä tuo lienee johtunut. Tämä tyttö, joka seisoi tuossa pitkässä, mustassa hameessa, jolla oli valkoinen kaula, kalpeat, vakavat kasvot, hieno suu, joka niin usein värisi, jolla oli syvät, kosteat silmät, oliko tämä sama, joka kiiti riehakkaana omettaan Karjakko-Marin kanssa tahi joka oli levännyt hänen käsissään tuolla kertaa? Hän se oli, mutta solakampana ja suloisempana nyt kuin silloin. Hän seisoi siinä nöyränä Jumalansa edessä, kädessään virsikirja; hän ei ajatellut, että joku tuijotti häneen taikka että hän tänään seisoi ylimpänä kirkon lattialla.