"Kylläpä niinkin, pikkukappaleita, jotka ovat kyllin hyviä meidän kesken", vastasi pappi. Agnes tuli hänen luokseen. "Enkö saa antaa olla, isä", kuiskasi hän puolittain valittaen, "minä en osaa mitään, ja on niin noloa nyt, kun ylioppilas on täällä."
"Ei mitään. Hyi, Agnes! Sinä tiedät, että minä en pidä siitä", vastasi isä vakavasti, ja pianon ääreen hänen täytyi.
"Hän arastelee teitä", kuiskasi isä ylioppilaan korvaan.
"Vai niin", vastasi hän ajattelemattomasti. Hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vastahakoisesti tyttö kulki yli lattian.
Nyt hän istui sohvassa kuunnellaksensa. Agnes lauloi aluksi muutamia kansanlauluja, ensiksi: "Kiliä mä paimensin", senjälkeen "Oi Ola, Ola, mun armahani", "Soutelin järvellä" ja lopuksi "Pikku Katri." Ääni värisi alussa hieman, mutta sitte tuli se yhä paremmaksi ja paremmaksi, mikäli hän edistyi laulussaan. Se oli niin luonnollista, niin yksinkertaista ja kuitenkin niin sielukasta ja hän lauloi sellaisella antaumuksella, että oli aivan kuin hänen sydämensä olisi sykähtänyt joka säveleen mukaan. Ylioppilas istui mietteissään.
"Pidättekö näistä yksinkertaisista lauluista?" kysyi pappi ja siirtyi lähemmäksi häntä.
"Mitä sanoittekaan? — Oi kyllä, erinomaisen paljon. Minusta on aivan kuin kokonainen elämä kiitäisi ohi kun kuuntelen niitä."
"Niin, eikö olekkin? Antaapa heidän kyllin kauan liverrellä näitä juoksutuksiaan, liverryksiään ja heilahduksiaan, kun saan kansanlauluni, niin enpä vaihda."
"Hän osasi laulaa, hän ymmärsi sanat, hän näki kuvat edessään, hän eli niissä kun hän lauloi. Teidän tyttärenne osaa laulaa."
"Niinpä kyllä, sille joka tyytyy, sille —"