"Te siis tahtoisitte ylioppilaan, Agnes?" kysyi hän leikkiä laskien, seistessään Agneksen vieressä.
"Minä en tahdo ketään!" vastasi hän nauraen ja lensi taasen pois tanssiin, kun joku tuli ja pyysi hänet.
Ylioppilas tuijotti hänen jälkeensä ja huomasi erään pienen näppärän, joka jo kolmannen kerran niiasi hänen edessään.
"Mitäs sinä tahdot?" kysyi hän ja tarttui hänen leukaansa.
Niin, hänen oli tanssittava ylioppilaan kanssa, sillä nyt oli naisten vuoro.
Eipä ylioppilas siis voinut vastata kieltävästi ja hänen täytyi uudestaan yrittää. "Miltä tuntui tanssia ylioppilaan kanssa?" kysyivät ystävättäret ja ryhmittyivät yhteen joukkoon. "Oi, hän oli niin hyvä — niin hyvä, ja hän piti niin tukevasti kiinni." "Ei, onko se todellakin totta, no, sittepä minun täytyy yrittää"; — "ja minun" — "ja minun". Ylioppilas oli nyt huutavassa hukassa, sillä he sipsuttelivat toinen toistensa perästä niiaamaan hänelle. Tanssia hänen täytyi, sillä hän oli vastannut myöntävästi yhdelle ja myöntävästi toiselle, eikä hän nyt siis voinut vastata kieltävästi.
"Kun haluatte, on reki valmiina", kuiskasi pappi hänelle korvaan, kulkiessaan ohi.
"Kiitos, herra pastori! mutta minä voin odottaa vielä hetkisen." Ja hän odotti tunnin ja hän odotti vielä tunnin; hänestä tehtiin "kamariherra", hän sai nauhoja ja ritarimerkkejä, ja niinpä oli lopuksi illallinen pöydässä. Ylioppilas esitti papin ja hänen perheensä maljan; pappi kiitti ylioppilasta ja tyhjensi lasin lähempää tuttavuutta varten. Senjälkeen puhui ylioppilas nuorisolle, hän puhui lämpimästi ja sydämellisesti, ja lapset seisoivat hiljaa niinkuin kirkossa.
"Ennenkuin te nyt taasen alotatte tanssin, voit laulaa meille vähän, Agnes", sanoi isä, pöytää laitettaessa kuntoon.
"Laulaako tyttärenne?" kysyi ylioppilas ja tuli hänen luokseen.