"Niin, te tanssitte myös, herra ylioppilas", sanoi pastori, "saammepa sitte nähdä, kumpi tekee sen paremmin — pysy nyt vain tahdissa, Sanna."
"Ei, herra pastori, minä en enää tanssi", vastasi ylioppilas ja pudisti päätään.
"Totisesti teidän on tanssittava — eikö täällä ole ketään, joka voisi pyytää ylioppilasta?"
Hänen ei tarvinnut kysyä; sillä samassa seisoi Markus, hän joka oli menettänyt nuo kaksi appelsiinia, ylioppilaan edessä Agneksen ja toisen pienen tytön kanssa, yksi kummassakin kädessä.
"Ylioppilas vai kandidaatti?" sanoi Markus ja raapasi jalallaan.
"Ei ylioppilas eikä kandidaatti", vastasi ylioppilas, naurahti ja vetäytyi takaisin. "Kiitos, minä en tanssi."
"Oi kyllä, teidän on tanssittava", pyysi Agnes hänen jälkeensä ja nipisti Markusta käteen, että hän seuraisi mukana. "Ylioppilas vai kandidaatti?" kajahti taasen, ja joukko seurasi häntä kintereillä. "Oi kyllä, Teidän on tanssittava", sanoi sama pehmeä ääni taasen, ja siinä seisoi Agnes ja katseli ylioppilaaseen niin veitikkamaisesti, niin veitikkamaisesti.
"No, jos minun on tanssittava, niin ei kai vastustaminen auta", vastasi ylioppilas ja katseli näitä kahta, jotka seisoivat hänen edessään.
"Ylioppilas vai kandidaatti?" kuului ääni taasen. "Jaa — ei kannata nousta korkeammalle kuin siivet kannattavat; olkoonpa sitte menneeksi, ylioppilas".
Agnes niiasi hänelle, ja nyt oli näiden kahden alotettava. Ylioppilas ei ollut tanssinut, ei ollut ajatellut tanssia moneen vuoteen, mutta aikaisemmin, ensimäisinä ylioppilasvuosinaan oli hän ollut mukana ryöpyssä, tanssija kiireestä kantapäähän. Nyt oli aivan niinkuin jalat olisivat pelänneet seurata mukana, sillä soitettiin lentävän nopeasti. He etenivät alussa jäykkinä ja arvokkaina, mutta tahdissa oli pysyttävä, tanssi kiihtyi kiihtymistään, lattiata edes ja lattiata takaisin. Ylioppilas unohti itsensä, hän katseli Agnesta, joka lepäsi hänen käsissään raikkaana kuin kasteenkostuttama ruusunnuppu. Hän oli taivuttanut päänsä taaksepäin, puolittain sulkenut silmänsä ja antoi nyt sävelten ja tanssin viedä itseään. Ja se luisti! Se oli kuin lento halki taivaan, kautta ilmojen, liidellen autuaallisesti, loppumattomasti. Hän oli niin kevyt, hän nojasi niin luottamuksellisesti ylioppilaaseen; valkoinen hame lenteli hänen ympärillään niinkuin pilvenhattara, ja uumanauhan pitkät päät hulmusivat molemmin puolin. Ylioppilas tointui vasta sitte, kun hän kuuli Agneksen sanovan: "Ei, nyt on minun levättävä!" — Ylioppilas vei hänet istumaan; hän huomasi, että hän itsekin oli kuuma ja hengästynyt; mutta oli aivan kuin uutta elämää olisi virrannut häneen. Koko nuoruus muistoineen, tunteineen, toiveineen oli taasen elvytetty eloon, ja hän tunsi, että hän ei vielä ollut vanha ja jäykistynyt. Tanssilla oli valtaa hänen ylitseen, tanssilla, jolle hän oli pudistellut päätään.