Hän pysähtyi äkkiä, huomatessaan ylioppilaan, hänen kaulansa tuli hehkuvan punaiseksi; hän seisoi kuin kivettyneenä, puri huultaan eikä tietänyt minne kääntää päänsä, mutta oli kuitenkin niin suloinen kainoudessaan. Ylioppilas ei myöskään voinut luoda katsettaan hänestä.
"No lapseni, mikäs oli?" sanoi pappi, hymyili ja kääntyi tuolissaan.
"No eipä mitään", sanoi tyttö ja kallisti hieman päätään, mutta ei katsonut ylös, — "niin se oli" — sipsutti hän isän luo, pani suunsa hänen korvansa lähelle ja kuiskasi muutamia sanoja, joita ylioppilas ei voinut kuulla. Pappi alkoi tutista kovasti tuolissa. "Ha, ha, ha, — he tahtovat saada minut sisälle tanssimaan, ne hulluttelijat. Mitäs te arvelette, herra ylioppilas?"
"Missä sellainen rehti mies menee edellä, siellä voi turvallisesti seurata mukana", vastasi ylioppilas; hän oli noussut ja tuijotti kauniiseen sanantuojaan.
"Niin, sinä voit kernaasti tulla, isä. Löin veikkaa Markuksen kanssa kahdesta appelsiinista, että saisin sinut taipumaan", sanoi hän, otti isäänsä käsivarresta ja painoi päänsä sitä vasten.
"Ja sellaista uskallat sinä tehdä, niin pieni hassuttelija kuin oletkin", sanoi pappi, nipisti hänen kukoistavaa poskeansa ja antoi hänelle suukkosen.
"Tiedättekö mitä, ystäväni", sanoi hän äkkiä ja kääntyi ylioppilaan puoleen, "heittäydymmekö me kaksi tänä iltana hulluiksi ja menemme sisälle tanssimaan nuorison kanssa? — Oi, älkää puhuko turhia! Ei mitään vastaväitteitä nyt, — teille koituu siitä hyvää, sen saatte nähdä. Ja ehkäpä voisitte saada sieltä sisältä jonkun, joka voisi vangita teidät", lisäsi hän leikkiä laskien ja uhkasi varoittavasti sormellaan. Ylioppilas seisoi epäröiden. Hän katseli papintytärtä, mutta tämä puristautui kiinni isänsä käsivarteen, aivan kuin hän ei olisi ollut turvallinen missään muussa paikassa.
Pappi edelleenkin koetti saada hänet taipumaan, ja ylioppilas puhui jotakin matkavaatteista ja muusta sellaisesta; ja päätökseksi tuli, että hän olisi siellä vähintäinkin tunnin, kunnes reki tulisi oven eteen. Papintytär oli kiitänyt ilmoittamaan, että "hassu ylioppilas" oli sisällä ja olisi siellä sen illan; silloinpa syntyi melua. He hyökkäsivät ryhmään, he nauroivat, taputtivat käsiään, ja ennenkuin pastori uuden ystävänsä kanssa näyttäytyi oven kynnyksellä, olivat he päättäneet, että ylioppilaan oli tanssittava, he hakisivat häntä kukkatanssiin, ja Agnes (se oli papin tyttären nimi) olisi oleva ensimäinen. Ylioppilas nyökäytti heille kaikille, kun hän astui sisälle suureen tupaan, jossa koivunoksat kesän ajalta vielä olivat jääneet seinänrakoon ja missä monet tulet loistivat. Siellä istuivat nyt kaikki tyttölapset henkikirjurin, voudin ja tilanomistajan luota, ja mitä he lienevät kaikki nimeltään olleetkaan. Useimmat olivat kehitysijässä, eivät lapsia eivätkä täysikasvuisia, eivät lintuja eivätkä kaloja, tyttöjä, jotka tosin vielä käyvät koulua mutta jotka pysyvät asunnossaan ja puhuvat tanssiaisista, puvuistaan ja nuorista luutnanteista. Mutta tänä iltana oli tanssi sulattanut heidät, posket hehkuivat, silmät loistivat, he unohtivat naisen ja olivat lapsia, he leikkivät ja juoksivat, tekivät vuoroja tuoleilla ja nyökäyksillä ja tuomitsivat pojat huuhmaroimaan pippuria.
Syntyi aivan kuin pieni väliaika ylioppilaan astuessa sisälle, ja muutamat suurimmista pojista nousivat ja tarttuivat taskuissa oleviin valkoisiin hansikkaisiinsa, mutta asettivat ne kokoon taasen, kun ne eivät sopineet.
"No, kas se oli oikein! Reipasta ja hupaisaa, niin pitää ollakin nuorison keskuudessa", sanoi pastori, kun hän tuli sisälle takki napitettuna yli vatsan, patalakki päässä ja hieroskellen käsiään. "Yritämmekö me kaksi, Sanna?" sanoi hän ja vangitsi pienen tyttösen käsiinsä. "Miten kotiväki jaksaa? — Mutta sinähän olet tullut melkein täysikasvuiseksi sitte viimeisen näkemisemme; niin, se on siksi että niin harvoin käyt meillä. Nyt galoppadi, soittajat, niin Sanna ja minä tanssimme." He nauroivat kaikki, mutta Sanna hymyili, puri huultaan ja painoi päätään alas, siksi että tämä oli niin noloa.