"Vai niin — kuka on ne kirjoittanut?" kysyi ylioppilas.
"Kuka ne on kirjoittanut? — Sitä en tiedä, mutta ne ovat mustakantisia ja niissä on kultaristi päällä."
Ylioppilas puri hampaat yhteen, mutta hän ei voinut salata uutta hymyilyä, ja Agnes näki sen.
"Kyllä niinkin — minä tunnen ne", vastasi hän vain, mutta ei uskaltanut katsoa Agnekseen. "Ja sattuupa varsin omituisesti, että monet päivät olen kulkenut kirja taskussa toivossa, että teidät tapaisin. Se on myöskin mustissa kansissa kultaristineen. Mielelläni tahtoisin kuulla mitä siitä pidätte. Jos teillä joskus olisi aikaa, niin ehkä viitsisitte hieman selailla sitä? Se maksaa vaivan, sen saatte nähdä." Ja ylioppilas otti esiin taskustaan pienen kirjan, joka oli kääritty paperiin.
Agnes kiitti ja otti kirjan.
"Niin, nytpä sanon teille hyvästit tällä kertaa", sanoi ylioppilas ja pysähtyi, "minun on mentävä tätä tietä", ja näin sanoen hän meni.
"Oh, tuo ikävä ylioppilas, että hän ei voi antaa minun kulkea rauhassa", ajatteli Agnes ylioppilaan poistuttua. "Minä kai puhuin tyhmyyksiä", ja sitte kiiruhti hän kotia.
"Lukenut vain muutamia vanhoja kirjoja ja Robinsonin",— ajatteli ylioppilas ja hymyili itsekseen. "Herrajumala kuinka viaton ja lapsellinen — Robinsonin."
Kun Agnes oli tullut huoneeseensa, avasi hän kirjan. Kansilehdellä oli: "Nainen, hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä evankeliumin valossa, kirjoittanut Adolf Monod."
Kun ylioppilas seuraavan kerran tapasi Agneksen, kysyi hän tytöltä, oliko tämä lukenut kirjan. Niin sen hän oli tehnyt, mutta — ei kuitenkaan aivan täydellisesti.