"Romaaneja! Olen kuullut, että ne ovat sellaisia hupaisia kirjoja. Meillä oli kotona palvelijatar, joka aikaisemmin oli palvellut kaupungissa, ja hän sanoi, että talon tyttäret istuivat myöhään yöhön lukemassa romaaneja, sen sijaan että olisivat menneet maata; heidän oli aivan mahdotonta keskeyttää lukemista."
"Vai niin? Jos lukeminen johtaisi siihen, silloinpa ei todellakaan koskaan kannattaisi lukea niitä."
"Oh — minä en luule sen olevan vaarallista minulle, sillä jos saan sanoa totuuden, en pidä niin erityisesti lukemisesta. Mieluummin juoksentelen ulkona, kun se vain on mahdollista. En tiedä parempaa kuin laukata vihreällä nurmikolla tai kiivetä ylös tuntureille, kahlata kanervikoissa ja juoksennella kiveltä kivelle. Silloin puhaltaa tuuli niin raikkaana, linnut laulavat ja aurinko helottaa lehtien välistä, ja silloin tunnen olevani niin iloinen."
Ylioppilaan silmät olivat suurenneet ja hän katseli iloisesti Agnesta.
"Niin todellakin — te tunnette olevanne aivan niinkuin kotonanne lehtien, lintujen ja sinisen taivaan välissä, ja onpa aivan niinkuin jotakin rinnasta tahtoisi pyrähtää lentoon ja laulaa täysin siemauksin, on aivan niinkuin te saisitte halun riemuita ilmaan."
"Juuri niin — ja minä riemuitsen myöskin, kun olen yksin, niin että kaikuu ylt'ympäri vuorilta; mutta auringon paistetta täytyy olla. Onko teillä sellaistakin?"
"Hm", sanoi ylioppilas surumielisesti, "eipä juuri päivänpaistetta, mutta oli minulla kerran sellainenkin tunne. Se oli minun ensimäisessä nuoruudessani, mutta se aika on jo aikoja sitte ohi."
"Kadotitteko sen? Tokkohan kaikki ihmiset sen kadottavat?" kysyi Agnes vakavasti ja katseli ylioppilasta.
"En tiedä, Agnes-neiti; löytynee kai niitä, jotka säilyttävät tämän tunteen, mutta he eivät ole onnellisia. Onnellisimmat ovat ne, jotka kadottavat sen, sillä ne saavat jotakin muuta ja parempaa sijaan."
"Jotakin muuta ja parempaa? Onko mikään sitte parempaa kuin ilo?"