"Niin, suru. Te katselette niin omituisesti minuun, aivan niinkuin se olisi leikkiä. Mutta se on vakavasti tarkoitettu, Agnes-neiti. Suru on parempi kuin ilo; sillä oikea suru voi yksin tuottaa oikeata iloa. Mutta on liian vakavaa puhua tästä nyt; te ette vielä voi ymmärtää minua, mutta ehkäpä muutaman vuoden kuluttua —."
"Luuletteko sitte, että saan surua?"
"Sitä en tiedä, mutta silloin olette ymmärtävä minua, sillä silloin ette te enää riemuitse tuntureilla."
"Oletteko varma siitä?"
"Olen varma. Mutta tässä on tienhaara, ja te olette kotona. Hyvästi, lähetän teille sitten ne kirjat, joista puhuimme."
"Monet kiitokset!"
"Kuinka omituinen tämä ylioppilas onkaan", ajatteli Agnes, kun hän kulki yksin tietä pitkin pappilaan, "mutta hän on kuitenkin hyvä minua kohtaan. En myöskään pelännyt häntä niin tällä kertaa, kun aluksi ryhdyimme keskustelemaan keskenämme. Että hän viitsiikin tuolla tavalla kulkea keskustellen kanssani? — — Ja nyt on minun luettava romaaneja."
"Hän on sama kuin ennenkin", ajatteli ylioppilas, "aivan lapsi. Hänen kasvonsa kirkossa sillä kertaa — hm, siellä on ajatuksia, unelmia ja kaipauksia tässä sielussa, mutta ne uinuvat, niillä ei ole kirkkaita, avonaisia silmiä. Siivet ovat sidotut, mutta niiden on pudistettava tomu itsestään ja lyötävä ilmaan voimakkain lyönnein. Nytpä saamme nähdä, voiko isä Öhlenschlaeger irroittaa siteet, Monod ei sitä voinut. Kasvot kirkossa pettivät minut — — mutta ei, ne eivät minua pettäneet, odottakaahan, odottakaahan." — —
Ylioppilas ei tullut pappilaan, jotenka tie taasen tuli heidän yhtymäpaikakseen; mutta Agnes ei enää vetäytynyt syrjään, kun hän näki ylioppilaan. Päinvastoin oli hän ensimäinen ryhtymään keskusteluun, ylioppilaan lyöttäydyttyä hänen seuraansa.
"Kiitos, kiitos kauniista kirjoista", sanoi hän kasvot loistavina, "oi, ne olivat niin —" lisäsi hän ja painoi käsiään rintaansa vasten, "olen lukenut ne kerran, mutta minun täytyy saada lupa lukea ne vielä kerran. Saanko minä?"