"Ja nämä ovat täysikasvuisia! Te kerrotte minulle niin paljon pahaa täysikasvuisena olemisesta, että pelkään itse tulla siksi."
"Teidän ei tarvitse pelätä, Agnes-neiti; täysikasvuiseksi täytyy tulla; tärkeätä on vain, että te voitte nähdä niinkuin entisaikoina ja tyytyä lapsen lepertelyyn ja olla siinä varmassa vakaumuksessa, että Jumala tahtoi sanoa: 'Sinä olet minun viisaani, sinulle ovat ovet avatut'."
"Luulen, että se ei ole niin erittäin vaikeata", vastasi Agnes; "sillä minusta se on niin selvää, ettei se voi olla muuten."
"Älkää olko liian varma. Nuorena ollessa ovat silmät terävät, kun vanhenee tulee likinäköiseksi, ja silloin on tärkeää saada sopivat silmälasit. Mutta älkää myöskään pelätkö; sillä on olemassa raamatunlause, joka sanoo: 'Kun Jumala on kanssamme, ken voi olla silloin meitä vastaan'."
Kun he sinä päivänä erosivat, seisoi ylioppilas kauan ja katseli hänen jälkeensä.
"Hän on rohkea ja voimakas", ajatteli ylioppilas, "ja nyt kohottaa hän siipensä. Nyt kai hän lentää taivaasta maahan, ilmasta mereen, heitto heitolta, ei koskaan rauhaa, ei koskaan lepoa ja kuitenkin onnellisena ja ujostelemattomana. Mutta lopuksi jalka väsyy, siipi veltostuu, ja hän halajaa lepoa, rauhaa. Miten on hän silloin lentävä?" —
Siitä lähtien puhui ylioppilas usein Agneksen kanssa. Joka kerran kun ylioppilas tapasi Agneksen tiellä, puhutteli hän tyttöä. Hän kertoi sille vanhoista saduista, elämästä täällä entisaikoina, viikinkimatkoista ja mahtavista taisteluista. Hän kertoi vieraista maista, miltä ihmiset siellä näyttivät ja heidän elämästään ja toiminnastaan. Agnes nautti siitä kaikesta ilolla, uusi elämä avautui hänelle, josta hän ei ollut uneksinut, ja hän ryhtyi ajattelemaan kaikkea sitä, mitä hän näki ympärillään. Hän ei voinut enää juoksennella huolettomana ylt'ympäri kuten ennen, ajatteli kaikkea eikä mitään; hänellä ei ollut enää halua riemuita niin että tunturit kaikuivat ja riemuita ja iloita kaiusta; nyt tahtoi hän mieluummin, kun hän meni tunturille, istuutua mättäälle ja katsella näköalaa tahi ajatella, matkustiko Sverre tätä tietä, kun hän retkesi pohjoiseen Trondhjemiin. Ehkäpä Sverre oli heittäytynyt alas lepäämään siihen, missä Agnes juuri istui. Tai ehkäpä Agnes asetti illallisen aikaiseen pöytään, saadakseen syönnin jälkeen enemmän aikaa lukemiseen. Ylioppilasta ei Agnes enää pelännyt. Hänestä oli päinvastoin hupaisaa kuulla ylioppilaan kertovan; sillä ylioppilas oli nähnyt ja tiesi niin paljon, ja hän kertoi niin elävästi, että Agnes aivan näki kerrotun edessään. Hän on varmasti paljon viisaampi kuin isä, ajatteli Agnes, ja isä keskeytti lukemisensa kysyäkseen, oliko hän muistanut asettaa kalan veteen ja poimuttaa papinkauluksen huomiseksi, ja pitikö hän siitä tavasta hottentottien keskuudessa, — mutta silloin oli Agnes poissa toisessa maailmassa.
Kolmas luku.
POISSA JA KOTONA. KOTONA JA KUITENKIN POISSA.
Ylioppilas ei ollut tavannut eikä nähnyt Agnesta kotvaan aikaan. Hän ei voinut ymmärtää, minne Agnes oli joutunut. Olisi ollut omituista mennä pappilaan päin kysymään häntä, mutta hän ei voinut kieltää, että hän välistä kaipasi Agnesta. Agnes oli ollut niinkuin raikas elämän tuulahdus keskellä kaikkea hänen kirjatomuaan, niinkuin leivonlaulu keväällä. Hän iloitsi nähdessään Agneksen sielun kasvavan ja pukeutuvan ajatuksiin päivä päivältä, kuten iloitaan silmikoista, jotka avautuvat ja kehittyvät lehdiksi.