"Niin, kiitos, kaikki on hyvin. Olen kuullut, että Agnes, teidän tyttärenne, on matkustanut pois; siksipä mielelläni tahdoin pistäytyä täällä sisällä kysymässä, miten hän jaksaa."
"Kas, se oli ystävällisesti — istuutukaa, istuutukaa — niin, hän on matkustanut, mutta näyttää siltä kuin hän ei viihtyisi siellä, missä hän on, se pieni hassuttelija." Ja pappi nauroi ja asetti kätensä ristiin yli vatsan.
"Vai niin, vai ei hän pidä siitä?" kysyi ylioppilas tarkkaavana.
"Ei, hän ei pidä siitä, raukka. — Oi, voitte itse kuvitella mielessänne; hänhän on ensimäisen kerran kaupungissa ja tämä ihmispaljous, pelkkien vieraiden keskuudessa, ja siihen vielä kaikki uusi lisäksi."
"Mutta mikäs sitte on tiellä? Minä luulin, että tämä uusi vain avartaisi hänen näköpiiriään."
"Niin, tästä saatte itse nähdä", sanoi pappi ja otti pöydällä olevan kirjeen. "Voitte kernaasti lukea sen, jos teillä on halua. Siinä ei ole mitään, jota tarvitsee salata. — Mutta käsialaa ei teidän pidä katsoa."
"Oi, monet kiitokset!" Ylioppilas otti kirjeen ja luki. Se kuului seuraavasti:
"Rakas isä!
Sinun täytyy antaa minun palata taasen kotia, sillä täällä kaupungissa on niin ikävää. Minä itken melkein joka päivä, sillä tuskin tiedän, minne minun on mentävä. Jos teen niin, on se hullusti, jos teen näin, on se myöskin hullusti. Milloin on minun tehtävä niin, milloin on minun tehtävä näin. Niinpä minun on niiattava maahan asti joka kerran kun tapaan kadulla herran, joka tervehtii, ja sitten on minun katsottava häntä ja hymyiltävä, sanovat he. Ja sitten huomaan, että olen niin tyhmä kaikenlaisessa, että en mitään tiedä enkä voi puhua mistään. Kotona oli minusta niin helppo puhua ja ylioppilas teki pilaa niin paljosta, jota ymmärsin ja joka huvitti minua. Mutta täällä ei puhuta koskaan sellaista. He kysyvät, kuinka monta kertaa viikossa posti tulee kotia, kuinka kauan olen käyttänyt pitkää hametta, ja he kertovat, että Olga Lindströmin seppele istui vinossa, ja että luutnantti Karlson tanssi kolme kertaa Helene Velsinin kanssa ja saattoi hänet aivan vaununovelle. Ja sellaista en minä ymmärrä enkä kiinnitä siihen koskaan huomiota, ja sitten istun minä siinä, vastaan kyllä taikka ei ja tulen sekä kainoksi että punaiseksi.
En tiedä oikein mistä se johtuu, mutta herrat täällä kaupungissa eivät ole samanlaisia kuin kotona.