Ajattelen, että ylioppilas, kun hän tuli minun luokseni tiellä, vain nyökkäsi ja kosketti kädellään hatunreunaan; mutta täällä kiemurtelevat ja kumartavat he melkein joka sanalla ja sanovat lakkaamatta neiti ja sivelevät viiksiänsä. Tähän minä en ole tottunut, ja siksipä tulen araksi ja vaikenen. Ja jos minun täytyy koetella puhua hieman, alkaa sydän tykyttää, ja veri syöksähtää poskille, ja niin — ja niin voisin helposti itkeä. Kotona, missä asun, hymyilevät he minulle ja sanovat, että niin ei minun ole vastattava toista kertaa, mutta vastattava sitä ja sitä. Täällä on myöskin ilkeä vanhapoika, jota kaikki kutsuvat Erik-sedäksi, hän kuljeskelee täällä ympäri, ja hän tahtoo alituisesti suudella minua ja kutsuu minua pieneksi ruusunnupukseen. Ja sitte ovat he antaneet \minulle vannehameen ja kiinnittäneet tukkani taakse suureksi sykeröksi, ja sitte sanovat he, että minun on käytävä enemmän jalat ulospäin. Ei, anna minun palata kotia, isä, minä kaipaan niin nähdä sinua ja Teitä kaikkia, 'Hopearistiä' ja 'Sinikkoa'. Kysyin, saisinko 'Sinikon' tänne alas; sillä täällä on hyvää tilaa pihalla, ja tallikin on heillä. Mutta kun he kuulivat, että se oli vuohi, nauroivat he ja sanoivat, että minun ei täällä kaupungissa pitänyt puhua vuohista ja lehmistä ja sellaisesta; se ei ollut hienoa, aivan niinkuin nekin eivät olisi Jumalan luomia. Ei, anna minun palata kotia, isä, minä lupaan olla hyvä tyttö ja hoitaa sinua hyvin. Anna minulle nyt lupa.
Oma Agneksesi."
Ylioppilas istui kirje edessään, hänellä oli melkein kyyneleet silmissä, kun hän tarkasteli käsialaa, papin odottaessa, että hän sanoisi jotain.
"No, — mitäs arvelette?" kysyi pappi, nähdessään, ettei ylioppilas enää lukenut.
"Niin, minä näen, että leikki on alkanut", vastasi ylioppilas, "he pelaavat ja lyövät rumpua, mutta koira ei tahdo tanssia."
"Ha-ha-ha-ha!" nauroi pappi, "ei, siltä se kuuluu. Mutta hän kai pian tottuu siihen, ja silloin helpottaa."
"Hän kai pian tottuu siihen", — toisti ylioppilas ja hymyili katkerasti, "niin voi myöskin vastata miehelle, joka taistelee aallokossa, kun hän huutaa apua: makaa siellä, sinä totut pian siihen. Voinko uskoa, että te ette tahdo ottaa häntä takaisin kotia tämän kirjeen saatuanne? Tahdotteko sitte, että hänen pitää harjaantua ja kouliutua näissä koirantempuissa?"
"Kysyitte, tahtoisinko ottaa hänet jo kotiin? Kuinka voitte uskoa sitä? Miksi sitte lähetin hänet maailmalle?"
"Niin, miksi lähetitte hänet maailmalle?"
"Voitte kysyä siltä, joka tuntee sekä hänet että kaupunkielämän. Eihän hän koko elämäänsä saattanut kulkea täällä maalla kuten talonpoikaistyttö? Hänenhän piti päästä maailmalle näkemään jotain, oppimaan jotain ja olemaan sivistyneiden ihmisten keskuudessa oppimassa elintapoja."