"Hän on kuitenkin vielä oma itsensä", ajatteli ylioppilas kotia palatessaan, "ja niin lapsellisesti kuin hän kirjoittaa, se voisi sulattaa kivenkin. — — Hyvä Jumala, hoivaa häntä!"
Melkein kuukausi tämän jälkeen ylioppilas kuuli jonkun huutavan jälkeensä, kulkiessaan tiellä. Hän kääntyi ja näki papin tulevan huohottaen ylös mäkeä ja viittaavan kädellään.
Ylioppilas meni häntä vastaan.
"No — mitä minä sanoin? Ettekö usko minun olleen oikeassa?" sanoi pappi ja hykerteli käsiään.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi ylioppilas hämmästyneenä.
"Tietysti tytärtäni. Hän kirjoittaa minulle tänään, että nyt ei hän tahtoisi palata kotia mistään hinnasta."
"Vai niin?" sanoi vain ylioppilas kylmästi, "ja mikä on syynä tähän muutokseen?"
"Hän on joutunut pyörteeseen. Nyt kerrotaan vain tanssista ja näytelmistä ja huvituksista aamusta iltaan. Niin, siinä näette, herra ylioppilas, minne tähtäätte nyt korkeine ajatuksinenne ja kauniine sanoinenne?"
"Näyttää siltä, niinkuin saisin pitää ne yksin itseäni varten", sanoi ylioppilas katkerasti ja koetteli kohauttaa olkapäitään.
"Niin, se on kyllä parasta — ha, ha, ha, — niin, nyt voitte kernaasti pistäytyä pappilassa, niin saatte kuulla hieman kirjeestä, jos teillä on halua. Minä istun nyt enimmäkseen yksin iltaisin."