He erosivat, ja kun pappi oli palannut kotia, alkoi hän etsiä Agneksen viimeistä kirjettä muutamien pöydällä olevien paperien joukosta ja löysi sen sieltä. Se kuului seuraavasti:

"Rakas isä!

Kuinka hyvä olikaan, että olit luonani puhumassa kanssani. Nyt ei ole enää ollenkaan ikävää olla täällä! Päinvastoin viihdyn hyvin, ja mitä kauemmin olen täällä, sitä hauskemmaksi olo täällä minusta tulee. Nyt alan paremmin perehtyä oloihin, näetkös, ja huomaan, että minä olen vain ollut hassu. Voi, kuinka vähän olen tietänyt, ja kuinka vähän vielä tiedän: Nyt vasta näen sen sittenkuin opin jotakin uutta joka päivä. Kuinka paljon täällä onkaan näkemistä ja kuinka paljon täällä onkaan oppimista. Joudun välistä päästä pyörälle tästä melusta, johon en ole tottunut kotona, mutta se on kuitenkin hauskaa. Käyn tanssiaisissa, käyn teatterissa ja teen retkeilyjä ympäristössä, sillä luulenpa että Mathilde on tuttu kaikkien ihmisten kanssa, ja hän puhuu niin hyvin puolestaan ja keksii niin paljon hauskaa, että kaikki mielellään tahtoisivat hänet mukaansa. Niinpä tulen myöskin minä mukaan, enkä voi sanoa muuta kuin että kaikki ovat ystävällisiä minua kohtaan. Usko pois, että olen saanut paljon ystävättäriä täällä, Georgine Almvigin ja Susanne Gjerstadin. Oi, kuinka suloinen onkaan Susanne! Hän kysyi, tahdoinko tulla nukkumaan hänen luonaan muutaman yön, niin pitäisimme hauskaa. Vain silloin tällöin herää minussa halu päästä takaisin kotia, ja silloin tuskin tiedän, mitä tehdä.

Niinpä sattui äskettäin eräällä kylpymatkalla. Ilma oli kirkas, järvi oli rasvatyyni, ja aurinko paistoi yli vedenpinnan. Auringon laskiessa hiivin yksin rannalle, istuuduin kivelle ja katselin järvelle päin. Kun näin auringon veripunaisen juovan ja hehkuvat pilvet, kun kaikki yht'äkkiä tuli niin hiljaiseksi, niin hiljaiseksi, pienet aallot vain rantaa vasten loiskuttelivat, ja vilvoittava tuuli puhalsi vastaani — en tiedä, mutta en voinut olla ajattelematta kotia ja sinua, isä, ja teitä kaikkia, ja niinpä sain sellaisen kovan halun itkeä. Mutta samassa tunsin kaksi kättä kaulani ympärillä ja joku suuteli minua poskelle, ja siinäpä oli Mathilde nauraen ja sanoi, että minun ei nyt pitänyt olla tunteellinen, vaan tulla ylös leikkimään piilosilla. Silloin täytyi minunkin nauraa, ja niinpä ei minulla enää ollut ikävä. Mutta se on totta, isä, tiedätkös sitä, mitä olen kuullut ylioppilaasta? Ajattele, Susanne kertoi minulle eräänä päivänä, että ylioppilas on ollut kihloissa erään kanssa, joka nyt on luutnantti Karlsonin vaimo, mutta että tyttö purki kihlauksen, siksi että toinen aina tahtoi olla herrana ja saarnata hänelle, kuinka hänen tuli käyttäytyä, ja kaikkea sellaista; ja silloin hän kiusautui siitä, kuten luonnollista olikin. Hän oli myöskin samanlainen raukka kuin minäkin, joka kuljeskeli siellä maalla, kuunteli ylioppilaan saarnoja, eikä parempaa tietänyt. Mutta sitte tuli hän kaupunkiin ja siellä hän oppi tuntemaan tämän Karlsonin. Minä olisin varmaankin vaivautunut itkemään ylioppilaan tähden, sillä ajattele — sitä tein ensimäisinä päivinä. Silloin tekivät he minulle aina pilaa hänestä ja ivasivat häntä, ja silloin tuli minun sääli häntä; sillä hän oli aina ollut hyvä minulle. Mutta nyt ymmärrän varsin hyvin, että hän on vain ilvehtinyt kanssani, ja Mathilde sanoo, että sellaisista juhlallisista herroista ei minun pidä koskaan välittää, sillä he ovat vain olevinaan, he luulevat olevansa vain meitä parempia ja itse asiassa vain ivaavat meitä. Susanne kertoi myöskin, että ylioppilas oli luvannut olla enää koskaan menemättä kihloihin, ja sen hän voi mielellään tehdä, sillä varmaankaan ei kukaan enää tahdo häntä. Tämän luutnantti Karlsonin tunnen hyvin ja usko pois, hän on sorea, viehättävä, miellyttävä. Hän on niin muhkea ja niin hauska ja aina kestitsee hän minua jäätelöllä, virvokkeilla ja muulla sellaisella. Nyt en enää ole arka ja ujo puhuakseni herrojen kanssa, kuten olin alussa, ja se on Mathilden ansio. Hän on niin nopsa opastamaan minua kaikessa, että se on aivan verratonta. Sinä näkisit vain mitä me puuhaamme illalla, kun olemme tulleet huoneeseemme. Silloin on hän olevinaan ylhäinen rouva, joka ottaa vastaan, ja minä vieras, joka tulen vierailulle. Hän istuu ja levitteleikse silloin sohvassa ja huitoo hamettaan hienolla nenäliinallaan, ja minä tulen niiaten sisään ovesta ja menen häntä vastaan. Sitte opettaa hän minulle, kuten sinä pyysit häntä, kuinka minun on niiattava, ja kuinka minun on käytävä, ja mitä minun on sanottava, ja sitten nauramme me molemmat, niin että hänen äitinsä kolkuttaa kattoon meille, että olisimme hiljaa. Niin, se Mathilde, se Mathilde! Mutta usko pois, että hän kuitenkin hallitsee koko taloa, vaikkakin hän on niin iloinen. Palvelijattaret pelkäävät häntä niin, että eivät koskaan uskalla hiiskahtaa sanaakaan, kun hän on sanonut jotain. Se on jotain muuta kuin kotona, missä Mari pani minut jauhamaan kahvia. Mutta odotahan vain, kunnes tulen taas kotia, silloin saa kaikki luistaa toisella tavalla. Ei ole hyvä, että palvelijoilla on liian hyvä, sillä sitte ne eivät tee mitään kunnollisesti. Niin, odotahan vain, isä, niin saat nähdä, että saat kunniaa minusta, minusta voi vielä tulla hieno nainen. Voi nyt hyvin, tervehdä kotona kaikkia, jotka kysyvät minua.

Oma Agneksesi."

Sittenkuin pastori oli lukenut kirjeen vielä kerran, nauroi hän, hykerteli käsiään ja asetti kirjeen syrjään. Mutta ylioppilaspa ei koskaan enää pistäytynyt hänen luonaan. Hän kulki miettivänä ja yksin tiellä kuluneessa takissaan. Ikkunasta loisti valo kuten tavallista myöhään yöhön, ja siellä istui hän, pää käden nojassa ja väsynein silmin tuijottaen kirjoihinsa.

Agnes oli hänelle aivan kuin maasta kiskottu kukka ja unohdettu laulu. Jos ajatukset välistä viivähtivätkin Agneksessa, niin tarttui hän kirjaan ja karkoitti muiston pois.

Sillä tavalla oli kulunut toista vuotta, kun ylioppilas, mennessään pellolle katsomaan työväkeään, näki heidän kokoontuvan yhteen erään ympärille, joka näytti lavertelevan toisille.

Kun hän tuli heidän luokseen, tunsi hän karjakko-Marin. Hän kertoi, ja muut nauroivat.

"Mitäs tänään on tekeillä?" kysyi ylioppilas.