"Hm, mutta huolehtiiko hän muuten talosta?" kysyi ylioppilas taasen.

"Kylläpä niinkin, siltähän se kuulostaa, me tuskin saamme aivastaa ennenkuin olemme kysyneet häneltä lupaa. Ja sitte on aivan niinkuin meillä ei olisi muuta tekemistä kuin seista varpailla hänen tähtensä; sillä hänet on letitettävä ja hänet on kylvetettävä ja paljon sellaista, josta emme ennen kuulleet puhuttavan."

"Sekö siis oli se ihmeotus, joka ryömi esiin munasta", mutisi ylioppilas itsekseen, kun hän palasi kotia. "'Frons multos decipit!' [Kuori pettää monen.] — — — mutta että nekin kasvonpiirteet saattoivat valehdella."

Kun ylioppilas palasi kotia, oli siellä kirje hänelle pöydällä. Se oli eräältä vanhalta, hyvältä ystävältä, joka oli matkustanut monet vuodet ulkomailla. Paljon muun joukossa oli siellä myöskin: "Ja nyt — kuinkas jaksat, vanha ystävä? Vieläkö istut kuten maamyyrä, hautaudut kirjatomuun ja vaellat entisajan varjojen keskellä? En voi käsittää että sinä, joka olet vapaa mies ja rahakas, et pudista kaikkea tätä luotasi, matkusta maailman ympäri ja katso ja nauti elämästä, sellaisena kuin se liikkuu ja vilisee vielä tänä päivänä. Olet muuten minusta iloisempi viimeisessä kirjeessäsi. Kirjoitit eräästä nuoresta tytöstä siellä kotona, joka on sellainen ja sellainen. — No — ken tietää? Ehkäpä hän voisi — — — Niin, sinähän ymmärrät kyllä, mitä tarkoitan, ja sen tahdon sanoa sinulle, että ei mikään ilahuttaisi minua enemmän kuin kuulla että taas olet tullut ihmiseksi. Kun ajattelen sinua sellaisena kuin olit ylioppilaspäivinämme, reippaana ja elämänhaluisena, ja näen nyt sinut ajatuksissani sellaisena kuin olit, minun matkustaessani, vanha, raskasmielinen erakko — silloin tuskin uskoisi sitä samaksi ihmiseksi. Täytyykö tämän yhden alituisesti masentaa sinua? Etkö kykene kohoamaan yli yhden surun niistä monista, joita elämä tarjoaa? Tule alas Italiaan! Täällä on tulta, täällä on hehkua, näethän jo — kuinka minä olen virkistynyt, ja minä sanon: Jumalan kiitos, että pääsin kaikesta tästä lavertelusta, kaikesta tästä niiaamisesta ja kumartamisesta kelpo ihmisille. Täällä saat nähdä naisia, jotka ovat eloisia ja tuoreita ja kuitenkin verrattoman lapsekkaita. He ovat kuten metsän villit linnut, he elävät ja laulavat, mutta heillä on myöskin terävä nokka, kun he tahtovat käyttää sitä. Siispä toivu, pudistele tomu päältäsi ja anna minun kuulla seuraavassa kirjeessä, että nyt on hyvin arvoisa Herra Professori N.N. alkanut laittaa matkalaukkuansa kuntoon."

Ylioppilas piti kauan aikaa kirjettä kädessään, ja omituinen hymy väikkyi hänen suunsa ympärillä. Sitte otti hän kynän ja paperia ja alkoi kirjoittaa vastausta:

"Hyvä Ystävä!

Olen saanut kirjeesi, ja jos joku vielä voisi nuorentaa minut, olisit se varmaankin sinä. Olet sama houkkio kuin ensimäisenä ylioppilasaikanamme, ja tuot mukanasi aivan kuin kokonaisen Bachuskulkueeen punsseineen, puheineen ja hehkuvine naisineen. Näen itseni joukossa, iloisena ja elämänhaluisena, kuten sanot, ja voimallisena hallitsemaan koko maailmaa. Mutta — 'die schönen Tage in Aranjuez sind nun zu Ende' — nyt olen vanha enkä enää halua matkata Italiaan tahi taistella maailman kanssa tahi voittaa itselleni nimeä. Istun mieluummin, missä istun, astelen rauhallista polkuani, eräänä päivänä minut sitte haudataan, hauta peitetään, ja minä olen kuollut — kuopattu. Siten toivon mieluimmin elämäni päivien päättyvän. Luulet, että minä taasen voisin sitoa yhteen itseni ja elämän, mutta tunnet minut liian huonosti, kun voit luulla sitä. Tunnen sen nyt paremmin kuin koskaan, että olen elänyt elämäni maailmassa. Nuoruusaika muodostaa rajakohdan, ja minä voin tarkastella itseäni, häntä, kaikkea, mikä leijailee siinä, kuten kaunista kuvaa. Sellaisena kuin nyt olen, seison aivan kokonaan ulkopuolella. Mutta tarkastelen välistä tätä kuvaa, sillä hän oli kaunis, hän levitti aivan kuin loistavan valon yli minun ajatuksieni ja työni. Ja sinä luulet, että jokin nainen vielä voisi vetää minua puoleensa? Ei, sen voin ainakin sanoa, että se joka on rakastanut siten kuin minä rakastin häntä, se ei voi koskaan enää rakastaa. Sinä mainitset täällä olevan papintyttären, siksi että minä kirjoitin muutamia sanoja hänestä. En tahdo kieltää, että olin hieman kiintynyt häneen, siksi että hän oli niin nuori ja lapsekkaan tuore ja muistutti minua elävästi ensimäisestä rakkaudestani, sellaisena kuin hän kerran oli, — mutta uskotkos, että tämä meni samaa tietä? Nyt on hänkin ollut jonkun aikaa kaupungissa oppimassa ihmistapoja, kuten sanotaan, ja nyt on hän myöskin kuten muutkin muotinukke, jonka täytyy salata tunteensa, jos hänellä muuten onkaan niitä sivistyneen elintavan vaipan alla, siksi että on häpeä näyttää niitä. Voit siis olla varma siitä, että hän ei voi tulla vaaralliseksi. Ei, nainen on kaltaisensa kaikkialla — heikko, viheliäinen olento, johon ei kannata tuhlata monta sanaa. Minkälaisia ovatkaan useimmat avioliitot? Joko hän tekee miehen onnettomaksi ja tuhoaa hänet koruillaan ja lepertelyllään taikka tulee hänestä sitte surkea kapine, joka ei kelpaa muuhun kuin laittamaan ruokaa ja paikkaamaan housuja.

En ole tietänyt ennen, miten totta Salomonin saarnaaja on kirjoittanut: 'Tuhanten keskuudesta olen löytänyt yhden miehen, mutta en yhtään naista ole löytänyt niiden kaikkien keskuudesta.' Ja sinä ylistät italialaisia, aivan niinkuin ne olisivat parempia. Oh, ei! Minä tunnen heidät myöskin siltä ajalta, jolloin matkustin siellä unohtaakseni ja huvitellakseni, kuten sanottiin. Ja minä näin ne samat, jotka kulkivat kadulla kevein askelin niin siroina, hameessa pitkä laahustin ja korvissa kultarenkaat, tepastelevan kotonaan likaisessa yöröijyssä ja toraavan miehensä kanssa. Oh, ei, paras ystäväni, kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Nainen on kuin ontto pähkinä; hän on kaunis ja lupaa paljon. Mutta avaappa kuori, ja sisällä on — tyhjää — tyhjää."

Ylioppilas oli päättänyt olla enempää välittämättä Agneksesta, aivan niinkuin häntä ei lainkaan olisi ollutkaan; mutta ajatus, että hän nyt oli täällä ja kaikki se mitä hän oli kuullut kehittyi niin voimakkaaksi hänessä, että hän sai halun nähdä miltä Agnes näytti. Sehän ei saattanut koskaan vahingoittaa. Ehkäpä Mari vain oli juorunnut, siksi että hän ei enää ollut kaikki kaikessa talossa kuten ennen. Ylioppilas meni siis eräänä päivänä pappilaan. Hänelle vastattiin, että pappi oli työhuoneessaan, ja hän kolkutti ovelle.

"Tulkaa sisään", kuului sisäpuolelta. Ylioppilas astui sisään, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenkynnykselle, sillä huonetta hän saattoi tuskin tuntea. Siellä oli keskellä lattiaa suuri pyöreä pöytä, jolla oli liina; pöydällä oli albumeja, valokuvia ja stereoskooppikuvia. Ylt'ympäri oli asetettu palleja, ja sinne tänne oli sijoitettu aivan kuin sattumalta muutama nojatuoli. Syrjässä sopukassa istui pappi yksin. Hän näytti hieman raskasmieliseltä, aivan niinkuin hän ei olisi oikein pitänyt tästä. Kun hän näki ylioppilaan, tuli hän lempeäksi ja ystävälliseksi kuten aina.