"Voi, hyvää päivää, hyvää päivää", sanoi hän, nousi ja tuli ylioppilaan luo. "Arvatenkin tulette tervehtimään tytärtäni — nytpä sattuu onnettomasti, hän on nyt juuri mennyt ulos; mutta varmaankin tapaatte hänet, kun menette kotia. Hän on tavallisesti aamukävelyllä tähän aikaan."
"Vai tekee hän aamukävelyjä."
"Niin, kaupungin lääkärit ovat kehoittaneet siihen; se kuuluu olevan hyvä kalvetustautia vastaan."
"Onko tyttärenne saanut kalvetustaudin?" kysyi ylioppilas.
"Ei, ei vielä, Jumalan kiitos", vastasi pappi ja hymyili, "mutta eipä voi tietää, milloin se voi tulla; nykyään ei nuorista tytöistä juuri muuta kuulekkaan. Hänen ystävättärellään kaupungissa, Mathildella, oli kalvetustauti, siksipä he aamuisin kävelivät yhdessä, ja siten hän on tottunut siihen."
"Näen, että olette saanut kaikki täällä siistityksi sittenkuin viimeksi kävin täällä", sanoi ylioppilas ja katseli ympärilleen huoneessa.
"Niin, tyttärelläni oli huvia siitä", vastasi pappi ja kohautti hieman olkapäitään; "se on tapa kaupungissa, sanoo hän, ja siksipä täytyy meidän seurata ajan mukana. Mutta me olemme hieman tottumattomia alussa, me jotka asumme täällä maalla ja ulkopuolella nykyajan elämää."
"Oh, siihen tottuu pian", huomautti ylioppilas sivumennen; hän muisti papin aikaisemmat sanat. "Oli kai hauskaa teistä saada tyttärenne kotia takaisin nyt?" lisäsi hän.
"Niinpä kyllä, hauskaa se oli" vastasi pappi hajamielisenä; mutta kasvonpiirteet osoittivat, ettei sydän yhtynyt vastaukseen.
"Alkoiko hänelle tulla ikävä?" kysyi ylioppilas.