Ylioppilas säpsähti hieman, hän katseli Agnesta pitkän aikaa. "Luetteko te Emilie Carlénia?" kysyi hän ihmeissään.
"Niin, miksi en?" vastasi Agnes ja koetti salata, että hän oli vähällä punastua. "Mathilde sanoi, että ne olivat hyviä kirjoja."
"Niin kai lienee. Paul de Kock kirjoittaa myöskin hyviä romaaneja, eikö niin? Sen kai sanoo Mathilde myöskin. Mutta että Te tahdotte seurata virran mukana, Agnes-neiti, ja siten laverrella sen mukaan, mitä kaikki muutkin sanovat?"
Ylioppilas katseli tarkastelevasti hymyillen Agnesta, mutta hän ei vastannut mitään, vaan kulki vain purren alahuultaan. Sitten jatkoi ylioppilas taasen:
"Niin, uskokaahan, että elämme omituista aikaa siinä suhteessa, neiti. Älkää luulko, että Te olette yksin mielipiteinenne, ei, teillä on kokonainen parvi kanssanne; niinpä Tanskassa saatte kuulla, että kunhan vain osaa lyödä pöytään ja kirota, niin että jyrisee, huutavat he: 'Kas siinäpä oikea norjalainen!' ja kun vain toisiaan pistää puukolla, vierii tunturia alas, riippuu kahdesta sormesta yli pohjattoman kuilun, kiipeää Aaretoldenin äkkijyrkkää vuorenrinnettä ja tekee muita mahdottomia temppuja, niin heti toitotetaan: 'Tuopa oli aito norjalaista!'"
Agnes ei nauranut, hän kulki äänettömänä ja äreänä ja tekeytyi aivan niinkuin hän ei olisi mitään kuullut. Ylioppilasta huvitti nähdä kuinka kauan Agnes osasi vaieta, mutta Agnes oli itsepäinen. Ylioppilaan täytyi silloin taasen tuleen.
"No, teidän kai on mentävä vierailulle kaikkien lapsuudenystävienne luokse", sanoi hän, "niin saatte nähdä, että tapaatte ihmisiä, joiden seurassa kannattaa olla."
"Voitteko mainita minulle jonkun?" vastasi Agnes loukkaantuneena.
"Oh — ensiksikin olen minä nyt täällä", ja ylioppilas katseli veitikkamaisesti Agnesta.
"Te — niin — mutta" —- Agnes oli hämillään.