"Mutta?" jatkoi ylioppilas veitikka silmässä ja tarkasteli häntä tyynesti.
"Teitä" — Agnes etsi sanoja — "teitä näen niin harvoin", sanoa tokaisi hän lopuksi, mutta ei uskaltanut katsoa ylioppilasta.
"Aivan kuinka tahdotte", vastasi ylioppilas, "tiedätte, missä minä olen tavattavissa. Teen tavalliset kävelyretkeni nyt kuten ennenkin ja olen kuullut, että tekin kävelette terveydeksenne."
Agnes ei vastannut.
"Tehän voitte myöskin keskustella ympäristön talonpoikien kanssa. Sehän voi olla välisiä hauskaa."
"Talonpojat — ei kiitos, minä saan kylliksi niistä kotona."
"Vai niin? Suuri Holberg sanoi kuitenkin, ettei hän koskaan puhunut talonpojan kanssa, oppimatta häneltä jotain."
"Ehkäpä hän on sieltä oppinut kaiken raakuutensa", vastasi Agnes viisastelevasti.
"Vai on Holberg myöskin raaka? Mathilde kai sanoo siten, eikö niin? Mutta 'Kaunis Helena' ja kaikki ranskalaiset huvinäytelmät, missä leikitään avioliitolla ja kaikista pyhimmällä, mitä ihminen omaa, ne eivät ole raakoja? Te olette omanneet kaupunkilaistapoja, osaatte kaikki nämä lauseparret ulkoa, te menette jo leveän virran mukana. Mitä tekevät nämä kaupungin sivistyneet ihmiset? Syövät, juovat, nukkuvat ja tukahduttavat kaiken vakavan ajattelemisen kaksimielisiin sukkeluuksiin, ja heidän suurin kunniansa on koettaa kilpailla hienon ruuan laittamisessa. Mitä toimittavat nämä matelijat, jotka nuoleksivat tomun maan mahtavien jaloista ja myövät sielunsa ja suunsa vain saadaksensa paremmin nauttia vallassaolijoiden armonauringosta, jotka ahmivat aamu- ja iltalehden korkeimpana elämänviisautena ja korkeudestaan alentuvasti katselevat kaikkea, mikä hyörii heidän jaloissaan. Oh, tunnen ne — mutta missä on Jumala, missä on omatunto? Katsokaa seurapiiriänne, neiti!"
Agnes oli pysähtynyt. Hän puri huultaan, niin että saattoi nähdä hänen olevan suuttuneen.