"Ja useimmat muut eivät varmaankaan ole matkustaneet enemmän; mutta eikö ole merkillistä, että ihmiset, joilla on varaa matkustaa, matkaavat vaikkapa Indiaan tahi Kiinaan asti, mutta he tuntevat vähän tai ei ollenkaan omaa maataan? Ja tiedän kuitenkin, etten vielä ole löytänyt maata niin ihanaa kuin Norja."
"Oletteko matkustellut paljon täällä?" kysyi Agnes.
"Minäkö? Voinpa melkein sanoa pienestä pojanpalleroisesta asti. Monet kerrat olen retkeillyt reppu selässä Voldersissa, Hallingdalenissa, Gudbrandsdalenissa, Romsdalenissa, Thelemarkissa, Bergenin hiippakunnassa. Enkä koskaan tiedä olleeni niin hilpeän iloinen kuin matkatessani yli tunturin vaarojen, kaikki surut syrjään sysättyinä, toivorikkain mielin ja uusia maisemia edessäni; enkä koskaan tiedä ruuan maistuneen niin hyvältä kuin heittäytyessäni paimenpojan ja lampaiden viereen ruskealle kanervikolle. Ulkomaalla kai saa nähdä paljon kaunista ja mieltäkiinnittävää, mutta harvoin mitään niin suurta, niin kunnioitustaherättävää kuin täällä kotona. Italia on ilon ja naurun, tanssin ja riemuitsevan laulun maa, mutta Norja voi kasvattaa miehekkäitä ajatuksia, syviä tunteita ja suuria tekoja, Norjalla on torvensa ja hallingeninsa, — Italialla tamburiininsa ja saltarellinsä." [Hallingen ja Saltarelli = kansantansseja.]
Agnes katseli häntä ja ylioppilas jatkoi:
"Kummastelette ehkä, että minä, vanha kirjatoukka, puhun täten. Mutta voinpa, totta puhuen, sanoa teille, neitiseni, että välistä keväällä, kun ilma lämpenee, alkaa jalkojani polttaa pois pääseminen. Ja silloin herää minussa voimakas halu kiivetä ylös tunturinvaaralle, halu, jota tuskin voin vastustaa — mutta — minä olen jo vanhentunut, jalat ovat jäykistyneet, ruumiini on kömpelö ja niinpä pysynkin siivosti kotona. Eikö ole merkillinen, neiti, luonnon valta ihmiseen? Talvella, kun luonto on pukeutunut valkoiseen vaippaan, vetäytyy aivan kuin kuoreensa, istuutuu räiskyvän takkavalkean ja lampun ääreen sekä sulkeutuu kodikkaaseen huoneeseen. Keväällä, kun kaikki lehdensilmukat puhkeavat, virkoaa meissä uusi elämä iloineen ja valoisine toiveineen; tupa tulee silloin meille ahtaaksi. Kesällä, kun kaikki kehittyy täyteen kukoistukseensa, laajenee myöskin sydämemme kiitolliseen iloon; ja kun tulee syksy, sade vihmoo ja puista viimeiset toiveet varisevat kuihtuneissa lehdissä, silloin myöskin sydämemme tulee niin omituisen kaihomieliseksi; tulee hiljaiseksi ja miettiväksi ja kaihoaa jotakin, josta ei oikein tiedä, mitä se on."
He pysähtyivät hetkiseksi ja katselivat ympärilleen, sitte kulkivat he ääneti edelleen.
"Nyt olemme siellä pian", sanoi ylioppilas, "tuolla ylhäällä vaaralla se on; ettekö ole koskaan ollut siellä?"
"En, en koskaan!"
"Siinä näette, te syrjäytätte sen, mitä teillä on, ja kaipaatte sitä, mitä teillä ei ole. Nyt saatte vain nähdä, että maa on kauniimpi kuin luulettekaan."
He menivät ylös kukkulalle, ja ylioppilas levitti vaippansa, niin että Agnes saattoi istuutua.