"Täällä ette saa olla vaatelias, neiti; te saatte tyytyä maahan ja vaatepalaan, tällaiseen penkkiin", sanoi ylioppilas ja asetteli hieman vaippaa.
Agnes kiitti, istuutui ja katseli näköalaa, ylioppilas seisoi vieressä.
"No, mitäs sanotte?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"Kyllä on kaunista, ihanaa", sanoi Agnes, eikä voinut luoda pois katsettaan.
"Niin, eikö olekin; katsokaapa tuota tunturiputousta, joka kohisee tuolla kauempana niin voimakkaana ja niin nuorekkaan väkevänä ja ylpeänä, noita leveitä tunturiharjanteita, jotka ympäröivät laaksoa, seisten niin uskollisina ja tyyninä kuten täysikasvuiset, ajattelevat miehet; laaksonpohja niittyineen ja taloineen, joka lepää niin rauhallisesti ja turvallisesti tunturin juurella, aivan kuin ajatellen: täällä ei ole hätää mitään niin kauan kuin nämä ovat vartijoina. Ja virta tuolla! Katsokaapa kuinka se ryöppyää tuolla halkinotkon, katsokaa, kuinka se luikertelee kivien lomitse, kuulkaa, kuinka se kohisee tuolla allamme. Eikö se aivan kuin kerro meille kokonaista elämäntarinaa? Oivallatteko tämän tarinan sisällön?"
"Enpä oikein tiedä, mitä tarkoitatte. Kertokaa te, niin minä kuuntelen", sanoi Agnes. "Mutta anteeksi en ole lainkaan huomannut, että seisotte. Ja tässä istun minä teidän vaipallanne! Ettekö tahdo istua?"
Ylioppilas kiitti, ja nyt he istuivat vieretysten hänen viitallaan.
"Nyt saatte kuulla elämäntarinan, jonka joki on kertonut minulle monet kerrat", sanoi ylioppilas. "Tuolla ylhäällä autioilla, aavoilla lakeuksilla, missä leveät valkoselkäiset jäätiköt lepäävät, missä vuorenhuiput pistävät esiin lumimerestä, minne ihmiset harvoin tulevat ja missä vain peikot leikkivät ja heittelevät lumivyöryjä kuten lumipalloja alas laaksoon, missä ihminen tuntee olevansa niin pieni ja kurja, että hän pyrkii eteenpäin pienen matelijan tavoin ryömien ja toivoo pian olevansa taasen laaksossa — siellä on joki syntynyt. Se on imenyt voimakkaita rintoja, se on nähnyt voimakkaita näkyjä, se on hengittänyt raikasta ilmaa. Siksi kun kevät saapuu ja aurinko paahtaa, niin että nuo vanhat lumiukot siellä ylhäällä hikoilevat ja vesi juoksee virtanaan pitkin tukkaa ja partaa, silloin tulee pienokainen kärsimättömäksi. Se pyrkii ulos, saadakseen nähdä ympärilleen, ja silloin eivät he enää voi pidättää sitä. Eräänä päivänä hiipii se pois, kyykistyy ensin katsellakseen syvyyteen uskaltaisiko se edetä, astuu sitte varovasti askel askeleelta alaspäin ja tunkee kantapäät lumeen. Mutta tätä menoa se ei kauan siedä, yht'äkkiä se heittäytyy riehakasti nauraen kosken niskaan ja nyt kiidetään huimaa vauhtia alas laakson pohjalle valtavalla pauhulla ja ryskeellä, niin että vaahto kohisee ympärillä. Se nauraa hohottaa, hyppii, piehtaroi edelleen, piiskaa tiellä olevia kiviä, ilakoi uoman reunalla kasvavien puiden ja pensaiden kanssa. Mutta pian jalka väsähtää, ja tie tulee hankalammaksi kulkea, kivet repivät sen vaatteita ja pensaat pieksävät kasvoihin. Silloin se pelästyy ja alkaa itkeä; takaisin se ei voi palata, sen täytyy eteenpäin, vain eteenpäin, ja niinpä kiidetään huimaa vauhtia yli tukkien, kivien ja mättäiden. Mutta tie pitkistyy ja mutkistuu, ja päämäärä on aina vain kaukana; silloin se äkkiä tulee vakavaksi ja hiljaiseksi. Se pysähtyy, lepää ja miettii. Ja nyt se ei enää juokse kivien välissä vallattomasti hypellen, vaan se virtaa hiljaisesti ja kärsivällisesti; se ei enää leiki pensaiden ja lehtien kanssa, vaan virtaa tyynesti ja pyytää nöyrästi lupaa saada tilaa, kunnes se vihdoin näkee leveän vuonon, aavan meren; iloisena se silloin laajenee, ojentelee käsiään sitä kohden ja paneutuu maata uskollisen ystävänsä rinnalle. — Sellainen on virran tarina ja sellainen on myöskin ihmiselämä, Agnes-neiti. Ensin alkaa se voimakkaassa ja suuressa sadun maailmassa, sitten orastaa ajatus jostakin muusta, jostakin tuntemattomasta, ja silloin tahtoo vain ulos maailmaan, maailmaan; täyttä laukkaa silloin kiidetään eteenpäin leikkien, tanssien ja ilakoiden, kunnes tulee päivä, jolloin vastatuuli puhaltaa, kivien särmät haavoittavat, ja pensaat repivät. Silloin pelästyy, mutta äiti on kaukana; silloin katkeroituu ja tahtoo uhmailla vastaan, mutta taival tulee liian pitkäksi; itkee itkemistään, kunnes mieli heltyy, mutta silloin onkin varttunut; silloin vaeltaa yksinäistä elämäntietään nöyränä ja tyynenä, väistää kiviä ja halajaa vain voida uinahtaa jossakin suuressa, joka voi sulkea meidät kokonaan helmaansa, joka voi tukea meitä voimakkailla käsillään. Ja silloin avautuu näkymätön, jossa valo asuu; päämäärä on saavutettu ja iloisena heittäytyy sielu Jumalan isän syliin, missä ainoa lepo on löydettävissä."
Ylioppilas puhui sellaisella lämmöllä, aivan kuin hän olisi paljastanut sydämensä sisimmät ajatukset, ja Agnes kuunteli; hänet valtasivat kokonaan väririkas kuvaus ja ylioppilaan syvät silmät, joissa omituinen tuli liekehti. Hän ei voinut vastata, vaan hänen täytyi istua hiljaa, aivan kuin hän olisi odottanut jotain enempää. Ylioppilas alkoi taasen:
"Ettekö ole koskaan kuullut luonnon puhuvan teille monikielisenä, Agnes-neiti? Olette syntynyt metsien ja tunturien keskellä ja olette kuullut niiden ääntä pienestä pitäen."