"Olen aina iloinnut luonnon helmassa ollessani"; vastasi Agnes, "varsinkin kesäiltoina, kun aurinko laski ja laineet liplattivat vasten rantaa. Silloin kohosivat sadut kirjeistä, tullen niin suuriksi ja eläviksi. Mielikuvitukseni loihti esiin niin paljon kuvia, että minua kaupungissa kutsuttiin tunteelliseksi", lisäsi hän hymyillen.
"Vai niin", vastasi ylioppilas.
"Siellä ei voinut nähdä mitään sellaista", jatkoi Agnes, "ja sitten siellä oli niin paljo muuta katseltavaa ja ajateltavaa. Mutta nyt, kulkiessani täällä ypöyksin, on aivan kuin kaikki vanhat muistot elpyisivät."
Agneksen silmissä välähti, hänen sanoessaan tätä, mutta ylioppilas ei kiinnittänyt siihen huomiota, hän vain katseli maahan, kiskoi sammalta ja kuunteli Agneksen sanoja.
"Niin, on kai mieletöntä, että sanon tämän teille", jatkoi Agnes, "sillä ette varmaankaan voi ymmärtää minua; Teillä on kirjanne, joihin voitte turvautua, mutta minulla ei ole mitään."
"No, Mathilde, ystävättärenne? Eikö hän mitään merkitse?" kysyi ylioppilas, katsomatta Agnekseen.
"Kyllä, hän onkin ainoa, mutta hänestä on minulla hyvää vain joka toinen viikko. Silloin kaikki vanhat muistot elpyvät, minä tulen iloiseksi kuten ennenkin, mutta tätä kestää vain niinkauan kunnes kirje on luettu ja luettu uudestaan seuraavana päivänä. Ei ole mitään, jota voisin säilyttää, ei mitään, johon voisin antautua kokonaan."
Ylioppilas tuli miettiväksi; hän aikoi sanoa jotain, mutta oli kuitenkin ääneti.
"Mutta eikö täällä ole ketään, joka voisi olla ystävättärenne?"
"Se olisi sitte tuomarintytär", vastasi Agnes halveksivasti, "mutta hän ei voi puhua muusta kuin juomanpanosta ja leipomisesta."