"Luulenpa käsittäväni teitä, neitiseni, vaikkakin olette nainen, ja minä mies. Te alatte kaivata yhtä, johon saatatte luottaa niin täydellisesti että voitte uskoa hänelle kaiken, mikä painaa mieltänne, vakuutettuna siitä, että hän lieventäisi taakkanne."
Agnes mietti hetkisen.
"Ehkäpä", virkahti hän hitaasti ja matalammalla äänellä.
"Te kaipaatte äitiänne, eikö niin?" jatkoi ylioppilas, "mutta hän ei olisi voinut auttaa teitä, vaikkakin hän olisi elänyt. Hän olisi voinut olla jotain, mutta ei kaikkea; hän olisi tehnyt teidät kärsimättömäksi, kun hän ei voinut ymmärtää teidän syvimpiä tunteitanne, ja ehkäpä hän olisi kutsunut teidän hienoimpia, kainoimpia ajatuksianne haaveiluksi. Ei, te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa; te kaipaatte yhtä, joka voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne."
"Niin, voitteko löytää sellaisen minulle?" kysyi Agnes katkerasti.
"Luulenpa, että toinen ei voi löytää sellaista. Valitkaa se itse", vastasi ylioppilas, "se ystävä voi ilmetä heti, voipa hän viipyäkin; hän voi olla nainen, mutta voipa se myöskin olla mies?"
Agnes punastui, mutta ei vastannut.
"Ja sitten ette saa hävetä sitä, että rakastatte luontoa, tai luulla, että luonnon ihailunne vuoksi olette tunteellinen. Silloin on myöskin itse Herramme ollut tunteellinen, kun hän loi yhteyden ihmisen ja luonnon välille. Ja Paavalikin on ollut tunteellinen kirjoittaessaan, että koko luomakunta huokaa pelastusta. — — Mutta täällä on hieman kylmä, pian pimenee, ja sanoitte, että teillä on kiire. Ehkäpä olisi parasta, että nyt lähtisimme paluumatkalle."
Agnes vastasi nousemalla ja järjestämällä pukuaan; sitte hän vielä kerran silmäili kauan maisemaa, ennenkuin hän lähti laskeutumaan alaspäin.
Paluumatkalla tuli taasen puhe jalkamatkoista, ja ylioppilas kuvasi Norjan luontoa ja norjalaista kansanelämää; hän innostui niin vanhoja muistoja elvyttäessään, ettei lainkaan huomannut pappilan puiston halki kulkeneensa ja seisovansa jo pappilan edustalla.