Agnes ei pyytänyt häntä sisälle; hän oli niin kiintynyt siihen, mitä oli kuullut; vielä lisäksi niin hämmästynyt myöhäisestä ajasta, ettei enää muistanut olla vieraanvarainen. Ylioppilas olisi kai muuten vastannutkin kieltävästi kuten tavallista, vaikkapa Agnes olisikin pyytänyt häntä astumaan sisälle. Sisällä salissa oli lamppu jo sytytetty, sillä pappi oli saanut uusia sanomalehtiä, joita hänen heti oli luettava. Hän asetti ne syrjään Agneksen astuessa sisälle.
"No, olet tehnyt pitkän kävelymatkan tänään", sanoi pappi ja katseli ystävällisesti Agnesta.
Agnes istuutui sohvaan.
"Niin, ajatteleppas, olen ollut aivan ylimpien talojen luona", sanoi hän.
"Mikäs sinun päähäsi on pälkähtänyt? Olitko yksin?"
Miksi oli niin omituista vastata tähän? Miksi oli melkein mahdotonta saada sanaa suusta?
"Uskoppa, että siellä oli ihanaa", vastasi hän vain.
"Niin, tiedän siellä olevan kaunista — mutta olitko yksin?" toisti pappi järkähtämättä.
"Ylioppilas oli kanssani", vastasi Agnes vihdoin, mutta jos vastaus olisi ollut pitempi, olisi ääni värissyt. Nyt, kun se kerta kaikkiaan oli sanottu, ei siinä enää ollut mitään merkillistä.
"Vai niin, vai oli hän mukana, no — mitäs hyvää oli hänellä tänään sanottavana?"