Hän alkoi laulaa väräjävällä äänellä, kuten hän oli kuullut laulettavan sitä teatterissa; hän lauloi ensimäisen säkeistön, mutta sitte hän heitti kirjan lattiaan.
"Ei, en voi nyt laulaa tätä, isä, toisen kerran laulan sen sinulle, mutta nyt en voi."
Sitte hän alkoi taasen "Olaansa". Senjälkeen tuli "Taivaan kannen alla" ja kaikki muut kansanlaulut; — ne saivat aivan kuin uutta eloisuutta, ja ajatus kiiti laulun mukana yli tunturien, yli laakson sinne missä ylioppilas oli usein vaeltanut laukku selässä.
Ulkosalla seisoskeli sinä iltana joku kuunnellen; se ei ollut kukaan muu kuin itse ylioppilas. Kun Agnes oli mennyt sisälle, oli hän seisonut hetkisen hiljaa ja katsellut ympärilleen, lepäillen hetkisen penkillä. Sitte hän meni hitaasti alas tietä pitkin; mutta ennen kuin hän oli ehtinyt veräjälle, kuuli hän säveliä ylhäältäpäin, ja hän palasi takaisin; sillä eihän laulaja saattanut olla kukaan muu kuin Agnesi. Ylioppilas istuutui penkille. Ja nyt hän kuuli sisällä puolittain terävän, puolittain väräjävän äänen laulavan: "Kun olin Arkadian prinssi". Ylioppilas hypähti seisoalleen. "Onko mahdollista, että hän voi laulaa tätä sellaisen päivän ja sellaisten sanojen jälkeen — hän ei myöskään laula sitä hyvin." "Oi, Ola, Ola, mun armahani", kuului taasen sisältä, niin täyteläisenä, niin surunvoittoisena; sävelet virtasivat ulos ylioppilaan luo, niin valittavina, niin lämpiminä. "Niin, siellä hän on", huudahti ylioppilas iloisena, "siellä hän on itse sieluineen ja sydämineen, ja Jumalan kiitos, hän osaa vielä laulaa." Hän seisoi kauan kuunnellen; hän ahmi sävelet. Kaikki ne vanhat kansanlaulut, joita Agnes oli laulanut ylioppilaalle tuona ensimäisenä iltana, ne nousivat nyt esiin hänelle toisen kerran täyteläisempinä, rikkaampina — nyt hän oli täysikasvuinen nainen. Vihdoin hän nousi penkille, painoi päänsä ruutua vasten ja kurkisteli sisälle; sillä uutimia ei oltu vedetty ikkunalle. Niin, siellä hän istui soittokoneen ääressä, laulaen:
"Mä ikkunassain näen sun, Oi armas ystäväni mun. Ja varjos mulle tuttu on, Vaan sisään päästä mahdoton."
Ylioppilas astui taasen alas.
"Onkohan mahdollista, että hän saattoi nähdä minut?" sanoi hän itsekseen, — — — "hm — en kai liene hänen 'armahin ystävänsä', mutta sisään minun täytyy päästä." Näin sanoen hän meni kotiapäin, mutta kun hän kulki veräjän läpi, katseli hän vielä pitkään sinne, missä valo loisti, ja mutisi itsekseen: "Jumalan kiitos, hän osaa vielä laulaa."
Agnes ei nyt enää kauemmin pelännyt ylioppilasta, päinvastoin kulki hän aina vanhaa tietä, siellä missä hän tiesi ylioppilaan tavallisesti tulevan. Ja kuitenkin tykytti sydän joka kerta, kun hän näki ylioppilaan kauempana. Agnes toivoi melkein, ettei hän olisi tullut; mutta kuitenkin hän oli niin sydämellisen iloinen, kun hän ensin oli puhutellut Agnesta ja seurasi häntä. Hänellä ei ollut ketään muuta kuin ylioppilas; sillä isä — ei, hän ei voinut mielestään puhua hänelle muusta kuin aivan arkipäiväisistä asioista; Agnes ei oikeastaan tietänyt syytä, mutta hän tunsi, että isä ei voinut ymmärtää häntä niin hyvin, eikä kohottaa ajatuksia, kuten ylioppilas. Kaikessa mitä hän puhui oli oka, ja se esitettiin aina siten, kuin se olisi ollut hänen omia ajatuksiaan; sitäpaitsi oli ylioppilas selvillä kaikesta. Milloin hän oli leikkisä, milloin vakava, mutta aina mieltäkiinnittävä. Hän meni välistä huoneeseensa, kun pimeni, ja istuutui katsellakseen postitielle, missä hän saattoi erottaa valon, joka loisti ylioppilaan huoneesta kuten ystävällinen tähti puiden lomitse. Hän ajatteli silloin, että nyt istui ylioppilas siellä kirjojensa keskellä käsi tukassa, unohti kaiken ympärillään ja ajatteli vähimmin Agnesta, joka istui täällä yksinäisessä huoneessaan kaivaten ja ajatellen häntä. Agnes ei voinut ymmärtää, että hän koskaan oli voinut uskoa ylioppilaan olevan itserakkaan kerskailijan, hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut kirjoittaa ylioppilaasta siten, kuin hän oli tehnyt ja päälle päätteeksi — Mathildelle. Mathilde oli viime aikoina joutunut aivan syrjään. Agnes kirjoitti hänelle vielä, hän ei uskaltanut muuta; mutta jos hän tahtoi tunnustaa totuuden, niin oli hän hyvin halukas lopettamaan koko tämän kirjeenvaihdon. Hänen kirjeensäkään eivät enää olleet niin pitkiä, eikä hän lähettänyt niin monta kuin ennen. Hän istui usein pureskellen kynänvartta ja oli varsin onneton, sillä hän ei oikein tietänyt, mitä kirjoittaa. Ylioppilaasta ja keskusteluistaan hänen kanssaan hän ei tahtonut sanoa mitään; sillä sille Mathilde olisi varmasti vain nauranut; siksipä teeskenteli hän iloisuutta kuten entisaikoina, jotta Mathilde ei huomaisi mitään. Kerran ei hän kuitenkaan voinut olla puhumatta ylioppilaasta. Mathilde oli ivannut häntä ja viittaili siihen, mitä Agnes oli kirjoittanut tuolla kertaa. Agnes suuttui niin, että hän melkein alkoi itkeä. Päättäväisesti hän istuutui kirjoittamaan:
"Minun täytyy kirjoittaa sinulle, Mathilde, ettet sinä enää saa kirjoittaa siten ylioppilaasta, kuten teet; sillä minä olen erehtynyt hänen suhteensa. Jos oppisit tuntemaan hänet, niin saisit nähdä, ettei hän ole kömpelö eikä tyhmä. Hän on yhtä sivistynyt käytöksessään kuin konsanaan kukaan kaupunkiherroista, ja hänen keskustelunsa on paljon henkevämpää kuin heidän. Jospa olisit täällä, saisit nähdä, että varmasti pitäisit hänestä." — — — — —
Agnes iloitsi, että hän kerrankin oli saanut kirjoittaneeksi; sillä hänen aikaisemmat sanansa olivat kauan painaneet mieltä. Nyt hän oli aivan kuin sovittanut kaiken entisen, ja nyt saattoi Mathilde jaaritella niin paljon kuin tahtoi.