Agnes ja ylioppilas eivät tavanneet toisiaan vain tiellä, vaan ylioppilas tuli myöskin pappilaan; se ei kuitenkaan tapahtunut usein. Jouluiltansa hän vietti siellä, ja mielestään hänellä ei ollut pitkiin aikoihin ollut niin hauskaa jouluiltaa. Aikaisemmin hän oli istunut yksin kotona, nyt hän istui Agneksen ja hänen isänsä kanssa kodikkaassa huoneessa. Agnes olikin niin sievä sinä iltana; hän oli puettuna koruttomaan pukuun ja hänellä oli puhdas, valkoinen kaulus kaulassa ja hän asteli niin tyynesti, tasaisesti, levitti valkean liinan pöydälle ja kaatoi teetä ylioppilaalle, jonka mielestä ei tee koskaan ollut maistunut niin hyvältä. Huone olikin aivan kuin muuttunut. Kaikki oli tullut entiselleen, pöytä sohvan eteen ja kaikki ylellisyys pois. Pappi oli juuri ollut keittiössä lukemassa ääneen kaikille palkollisilleen siunattua joulusanomaa Luukkaan evankeliumista ja puhunut sanasen heille, ennenkuin he alottivat jouluhuvituksensa. Nyt hän istui tyytyväisenä toimeensa rakkaan piippunsa ja rakkaan teensä ääressä.

Keskusteltiin omituisen lapsekkaasta piirteestä Raamatun tyylissä ja ylioppilas tuli silloin puhuneeksi, mikä merkillinen kirja Raamattu oli. Hän puhui vanhasta testamentista ja sen historiasta, sen runoudesta, sen ennustuksista, sen suurista ja voimakkaista näyistä, jotka voivat kohottaa ajatuksen taivaan sisimpään, samaan aikaan kuin pyhä henki ympäröi sanan ja täyttää sydämen pyhällä vavistuksella.

Seuraavana iltana istui Agnes paksu kirja edessään ja luki niin ahkerasti, että hän kokonaan unohti kattaa illallispöydän.

"Mikäs kirja mieltäsi nyt niin kiehtoo?" kysyi pappi.

"Vanha testamentti", vastasi Agnes.

Eikä Agnes vain sinä iltana lukenut Raamattua; siitä tuli pian hänen rakkain lukemisensa. Aivan kuin uusi elämä avautui hänelle, elämä, joka vaati kaikki hänen ajatuksensa. Ja ylioppilas seurasi Agnesta uskollisesti; hänen luokseen saattoi Agnes huoletta mennä kysymyksineen, ja jokainen Agneksen lukema kappale otettiin pohdittavaksi heidän kävelymatkoillaan. Hän löysi aina aineessa jotakin uutta, jota Agnes ei ollut huomannut ja joka loi valoa kokonaisuuteen. Hän ymmärsi aina kiittää osan toiseen, niin että Agnes sai yleiskatsauksen kokonaisuuteen kuten tunturilta yli tasangon. Hän osoitti Agnekselle, miten punainen lanka oli huomattavissa kaikessa, ensimäisestä alusta merkilliseen jouluyöhön, jolloin sana muuttui lihaksi ja vereksi. Ja Agnes kuunteli. Se oli niin suurta, niin vakavata. Se oli yhteydessä koko ihmissuvun kanssa, ja kuitenkin esiintyi siinä kysymyksiä hänelle, jotka saivat hänen sisimmän olemuksensa kielet väräjämään.

Elämä oli yht'äkkiä tullut hänelle niin suureksi, hän tunsi itsensä ja elämänsä tarkoituksen olevan korkealla, ja kaikki, mihin hän aikaisemmin oli kiinnittänyt huomiota, oli vaipunut niin syvälle, niin syvälle. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli voinut löytää lepoja moisessa. Hän ei voinut käsittää, mikä siinä oli häntä haltioittanut. Ei, Jumalan kiitos, ihminen ei ollut kuitenkaan mikään nukke, jolla oli päämääränä seista pylväällä ja koettaa olla niin miellyttävä kuin suinkin mahdollista — ei, ihmisellä oli jotain, jonka puolesta kannatti taistella ja kärsiä, kuolematon henki, jolle hän oli antava kyvyn kerran kohota ylös taivaaseen, sinne mistä se oli tullut. Eikä vain suurilahjaisilla hengillä ollut tätä päämäärää — ei, kurjimmallekin kerjurille, pienimmällekin lapselle, yksinpä hänelle itselleen, pienelle, vähäpätöiselle naiselle oli Jumala antanut tämän armolahjan. Ja tähän suureen ajatukseen saattoi hän sulkea kaikki pienet, kohottaa kaikki arkipäiväiset pikku askareet johonkin suureen, pyhään.

Ja ken oli avannut hänen silmänsä ja näyttänyt hänelle kaiken tämän? Ken juolahti näiden näkyjen kera alituisesti hänen mieleensä, missä hän kulkikaan? Ylioppilas sanoi hänelle niin monta henkevää sanaa, jotka virittivät hänessä monta ajatusta, jotka tekivät hänet omasta mielestään rikkaaksi ja iloiseksi. Hän saattoi rohkaista mieltään näillä sanoilla, joka kerta kun päivän työ tuntui hänestä raskaalta ja painavalta, mutta hän ei voinut mitään sille, että puhuja aina sukeltausi hänen mieleensä puheen kera, että hän alituisesti näki hänen seisovan luonaan lämpimine katseineen ja eloisine, viisaine kasvonpiirteineen ja kuiskaavan näitä sanoja hänen korvaansa.

Agnes oli tullut aivan kuin toiseksi ihmiseksi. Hän ei enää lennellyt paikasta toiseen, paiskoen ovia ja toruen palvelijoita. Hän meni arkipäiväisiin askareihinsa hiljaisesti ja levollisesti; ei hän paljoa keskustellut, mutta kun hän alkoi puhua, puheli hän ystävällisesti ja lempeästi. Hän lauloi harvoin, hänellä ei ollut halua siihen enää, mutta sitä enemmän lukemiseen. Hän luki kaikkea, mitä suinkin saattoi saada käsiinsä, ja papin täytyi usein karkoittaa hänet ulkosalle hengittämään hieman raitista ilmaa. Hän luki varsinkin erästä kirjaa melkein yhtä usein kuin Raamattua; sen kirjan hän oli saanut ylioppilaalta.

"Nainen, hänen tehtävänsä ja velvollisuutensa evankeliumin valossa". Mikä olikaan hänen tehtävänsä naisena? Siitä hän olisi mielellään puhellut enemmän ylioppilaan kanssa — mutta hän ei uskaltanut. Välistä hän otti vain kirjan esiin, käänteli sitä käsissään ja tarkasteli sitä aivan kuin ajatuksissaan. Tämä kirja oli ainoa, minkä hän oli saanut ylioppilaalta, ja silloinkin hän oli toivonut pääsevänsä siitä vapaaksi; mutta nyt — kuinka omituisesti kaikki saattoikaan muuttua maailmassa! Hänessä heräsi välistä voimakas halu matkustaa pois, ja kuitenkin hän tunsi, että jos joku ehdottaisi hänelle matkaa, tulisi hän pelokkaaksi ja kaipaisi takaisin kotia. Kun hän oli tavannut ylioppilaan ja ylioppilas oli ollut iloinen ja reipas, oli aivan kuin kaikki alakuloisuus olisi ollut poispyyhitty; hän saattoi hyräillä itsekseen kotimatkalla ja ajatella, että hänen kotinsa oli kuitenkin paras koko maailmassa. Vihdoin tulivat pitkät iltapuhteet, jolloin lamppu täytyi sytyttää, harmaankoleat päivät, sateineen ja sumuineen, niin että hän ei saattanut mennä kävelemään. Kun hän silloin käyskenteli yksin ja aina yksin, saamatta jutella kenenkään kanssa, silloin saattoi hän kaivata niin sanomattomasti jotakin, hän ei oikeastaan tietänyt mitä. Silloin saattoi hän istuutua huoneeseensa, painaa päänsä käsiään vasten, itkeä itkemistään, kunnes hän taasen tunsi sydämensä kevenevän. Silloin myöskin muistuivat hänen mieleensä selvästi ne sanat, jotka ylioppilas oli lausunut sillä kertaa, kun hän näytti Agnekselle näköalaa ylimpien talojen kohdalta. "Te kaipaatte vertaistanne lämmössä, tunteissa, yhtä, joka voi seista jonkun verran korkeammalla, niin että hän voi johtaa, ohjata ja selventää ajatuksianne", — oli hän sanonut. Kuinka totta olikaan tämä! Hän oli myöskin sanonut enemmän. "Tämä voi olla nainen", oli hän sanonut, "mutta eiköhän se myöskin voisi olla — mies?" Tämä mies — mistä oli hän löydettävissä? Täällä ei kai ollut ketään — — niin olihan täällä yksi, mutta hän ei välittänyt muusta kuin kirjoistaan. Että hän välistä puhutteli Agnesta, johtui siitä, että hän oli niin hyvä ja ystävällinen, sillä hän näki, että Agnes oli yksin.