Agnes tuli päivä päivältä hiljaisemmaksi. Hänellä ei ollut enää vilkasta katsetta, joka kiiti paikasta toiseen ja tahtoi nähdä kaiken. Hänen silmänsä olivat pikemminkin tulleet tuijottaviksi, ja niissä oli jotain epäselvää, jotain surunvoittoista ja kaipaavaa.
Isä näki sen ja tuli siitä murheelliseksi, hän seurasi Agnesta katseillaan, missä hän kulkikaan; isä arveli sen olevan ohimenevää, jotakin epämiellyttävää, mitä Agnes oli kuullut kaupungissa, mutta minkä hän mieluimmin tahtoi kantaa yksin. Agnes havahtikin usein mietteistään, tuntiessaan nämä uskolliset valvovat katseet, ja hän pelkäsi isän puhuvan siitä. Agnes ymmärsi isän tarkoittavan jotakin, kun hän välistä tuli Agneksen luokse, silitellen kädellään hänen tukkaansa ja antaen hänelle suutelon, mutta hänen oli mahdotonta saada sanaa suustaan. Hän ei myöskään tietänyt, mitä sanoa, hänelle tuli vain kyyneleet silmiin ja hänellä oli halu syleillä isäänsä ja suudella häntä monet, monet kerrat. Mutta lopuksi täytyi selityksen tulla; se tapahtui eräänä iltana heidän istuessaan kahdenkesken kotona. Agnes istui sohvassa ja näytti tavallista väsyneemmältä: isä istui vanhassa tuolissaan ja näytti kuin hän olisi aikonut sanoa jotain, sillä hän vetäisi muutamia voimakkaita haikuja piipustaan. Vihdoin sai hän sanotuksi:
"Agnes!"
"Niin", vastasi Agnes ja samassa virtasi veri lämpimänä hänen sydämeensä.
"Tule luokseni, rakas lapsi". Agnes tuli, ja isä otti hänet polvelleen ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.
"Mikäs sinua on vaivannut viime aikoina?" alkoi hän. "Oletko sairas?"
"Sairasko — en — miten voit sitä luulla?" vastasi Agnes, samalla kuin veri syöksähti poskille.
"Ei tarvitse kovinkaan tarkkaa silmää huomatakseen, että sinä sekä kalpenet että laihdut. Jotain puuttuu sinulta."
"Ei, minulta ei puutu mitään", — vastasi Agnes, painoi kasvonsa isän rintaa vasten ja tahtoi salata kyyneleitään, jotka jo alkoivat pusertua esiin.
Isä silitteli hänen hiuksiaan.