"Voin vastata sekä kieltävästi että myöntävästi, herra pastori. Hän oli kristitty, samalla tavalla kuin nämä monet tuhannet ovat, jotka suullaan sanelevat isämeidän rukouksen muutaman kerran päivässä ja käyvät kirkossa joka sunnuntai siten säilyttäen eräänlaisen muiston ja tavallaan siteen itsensä ja Jumalan välillä. Mutta hän ei ollut niitä, joissa kristinusko on tullut elämäksi, jotka antavat uskon pyhittää sekä suuren että pienen teon ja nöyrinä uhraavat itsensä Jumalalle."
"Niin" — vastasi pappi miettivästi — "mutta uudemmat jumaluusoppineet eivät suo koskaan lepoa tai rauhaa, täytyy olla aina levottomassa tilassa. Eikö nyt enää voi elää kodikkaasti ja hyvin ja iloita kaikista niistä lahjoista, joita Jumalamme on meille antanut?".
"Niin, toden totta, sitä en ole koskaan kieltänytkään. Mutta muistakaa, herra pastori, että kristinopissa täytyy myöskin olla levottomuutta, jos mieli saada aikaan eloa. Levottomuus on kuten heiluri kellokoneistossa: jos se seisahtuu, seisahtuu myöskin kello. Ja se mies, joka ei koskaan ole levoton, hän nukkuu; ja nukkuessa voi levätä kyllikseen, se on selvä; mutta voidakseen olla kristitty, täytyy olla valpas. Tyttärenne on aikaisemmin nähnyt kristinuskon kuin sumun verhoamana, kuten unessa, mutta nyt hän on havahtunut unestaan; ja nyt koetatte te taasen nukuttaa hänet tuudittavalla kehtolaululla, tahdotte näyttää hänelle maiseman, joka häikäisee hänen katseensa, johtaa hänet nevalle, missä virvatulet loimottavat."
"Mutta, hyvä ystävä, tehän puhutte aivan kuin kaupunki olisi Sodoma ja hänet olisi lähetetty pelkkien pakanoiden luo. Hänhän on tullut hyvien, kelpo ihmisten hoivaan."
"Käsitätte väärin sanani, herra pastori. Älkää luulko, että olen mikään ihmisvihaaja tai kaupunkivihaaja tai suunsoittaja. Tiedän kyllä, että kaupungissa on paljon kaunista ja hyvää, paljon taidetta ja muutakin, mikä voi nuorentaa ja voimistuttaa henkeä; tiedän myöskin, että siellä on monta kristillismielistä ihmistä, joiden seura voi olla omiansa kehittämään. Mutta ne, joita minä tarkoitan, ovat niitä, jotka tekevät tyhjyyden ja huvitukset, juorupuheet ja seuraelämän kaikeksi kaikessa, Jumalaksi; ne ovat sellaisia ihmisiä kuin tämä Mathilde ja hänen äitinsä, muotinukkeja, joilla ei ole yhtä vakavaa ajatusta ja jotka kuitenkin tahtovat olla ensimäisiä ja esikuvina kaikille muille. Heidän kanssaan tyttärenne nyt seurustelee, hän, joka tänä aikana kaipaa lepoa, rauhaa ja vakavuutta; heidän keskuudessaan hän kuihtuu tai pakoitetaan tukahduttamaan se sisäinen elämä, joka oli vähällä orastaa. Todellakin, onpa se aivan kuin tarjoaisi surevalle leskelle vallattoman tanssin lohdutukseksi."
Pappi oli painanut päänsä alas pöydälle ja tarttui molemmin käsin päähänsä. Hän ei katsonut ylös, eikä vastannut. Ylioppilas nousi.
"Pyydän anteeksi, herra pastori, että olen käyttäytynyt tällä tavalla; mutta ei aina voi hillitä itseään, enkä tahdo kieltää että minuun koski kovasti kun kuulin tästä kaupunkimatkasta. Niin omituiselta kuin ehkä näyttääkin, niin luulenpa kuitenkin, että tunnen hänet paremmin kuin te, joka olette hänen isänsä. Te olette häntä paljoa vanhempi, ahertelette arkiaskareissanne melkein koko päivän, olette nähnyt hänet päivittäin luonanne, aina pienestä pitäen ja puhellut vain arkiasioista, niin että katse ei enää niin tarkkaan eroita. Mutta minä olen tavannut hänet vain silloin tällöin; minulle hän on puhunut asioista, jotka olivat lähellä hänen sydäntään, siksi että hän huomasi minun olevan iässä enemmän vertaisensa ja siis paremmin ymmärtävän häntä; ja olen huomannut hänen olevan rikkaan, lämpimän naisen, joka saattoi muuttua vieläkin suuremmaksi ja rikkaammaksi ja joka on aivan liian hyvä joutuaksensa hukkaan tyhjyydessä. Ja nyt hyvästi, herra pastori; pyydän, että tämänpäiväiset sanani ovat vain meidän keskemme sanottuja, ja sitte pyydän Teitä suomaan anteeksi, että olen ollut niin rohkea."
Pappi ei sanonut mitään, hän saattoi vain ylioppilaan ovelle ja ojensi kätensä jäähyväisiksi.
Ylioppilas tarkasteli hänen kasvojaan, ja silloin hän äkkiä huomasi, että pappi oli yksinäisen, onnettoman vanhuksen näköinen. Hän ei tietänyt, jäädäkö puhumaan papin kanssa enemmälti, mutta hän oli jo yli ovenkynnyksen, ja pappi oli sanonut jäähyväiset. Sitte hän meni.
Kun pappi oli jäänyt yksin, istuutui hän ja painoi päänsä pöydälle. Siten hän istui pitkän aikaa, sitte hän nousi ja kulki edestakaisin lattialla.