"Olisiko tässä jotain totta", sanoi hän itsekseen, "enkö ymmärtäisi omaa lastani, olinko myönyt hänen sielunsa ymmärtämättömyydessäni — — hyvä Jumala, se oli kauhea sana. — Tahdonpa kuitenkin odottaa ja nähdä ensin mitä hän kirjoittaa, ja sitte — sitte — johtakoon Jumala häntä edelleen."
Agneksen ensimäinen kirje oli seuraava:
"Rakas isä!
Sinun täytyy suoda minulle anteeksi, etten ole aikaisemmin kirjoittanut; mutta olen odottanut niin kauan, siksi että mielelläni tahdoin kirjoittaa jotain hyvää sinulle. Nyt en voi enää odottaa kauemmin, niinpä tapahtukoon se mikä tapahtuu, vaikkakin tiedän, että nämä rivit vaikuttavat sinuun kaikkea muuta kuin hyvää. Mutta en voi enkä tahdo valehdella sinulle. Niinpä täytyy minun sanoa sinulle, että kaipaan hartaasti kotia, että tiedän, etten koskaan tule terveeksi ulkopuolella kotia, että tunnen olevani niin onnettoman yksinäinen täällä keskellä kaikkia näitä ihmisiä, että mielelläni juoksisin tipotieheni ja vain itkisin. Mutta nyt olen päättänyt olla sinulle kuuliainen, ja siksi jään tänne, niin kauaksi aikaa kuin tahdot. Mutta jos kerran tulee, ja piakkoin, viesti kotoapäin, joka sanoo minulla olevan luvan palata kotia, silloin — niin silloin — oi kuinka onnellinen olenkaan. En tiedä mistä se johtuu, mutta en voi enää olla mukana kauemmin tässä kaikessa. He laahaavat minut mukaansa laulajaisiin, teatteriin, tanssiaisiin, mutta nyt ei ole niinkuin ennen, jolloin soitto saattoi loihtia kokonaisen uuden elämän eteeni, ja sydän löi voimakkaammin ilosta tanssin vuoksi, — nyt kaipaan vain päästä pois, en voi tuntea mitään, en iloita mistään. Tiedän ja näen sen myöskin, että täällä on paljon hyvää, jota minun olisi hyvä nähdä, mutta minulla ei ole mitään halua nähdä sitä, ei mitään lepoa nauttia siitä. Jos olen ulkona, kaipaan kotia; — jos olen kotona, kaipaan ulos. En ymmärrä itseäni; mutta sen tiedän, että ainoa, mikä voi virkistää minua ja tehdä minut iloiseksi, on, kun voin rukoilla sydämellisesti Jumalaa; ja silloin tulen aina itkeneeksi. En voi muuta sanoa, kuin että minulle ollaan täällä ystävällisiä, ja he tekevät varmaankin kaikkensa, mitä voivat, huvittaaksensa minua, mutta juuri kaikki heidän ponnistuksensa ovat minulle vastenmielisiä. Mieluimmin tahtoisin, etteivät he välittäisi minusta, vaan antaisivat minun hoitaa itseni; mutta sitä ei voi ajatella. Välistä tulevat he myöskin kärsimättömiksi ja sanovat, että minä olen äreä ja ikävä ja olen tullut tänne vain turmelemaan heidän iloaan. Mutta viime päivinä ovat he olleet aivan loppumattomiin asti ystävällisiä minulle, jotta pelkään siinä piilevän jotain. Ja luulenpa arvanneeni oikein. Tohtori on sanonut, että Mathildelle tekisi maalaisilma hyvää ja nyt he varmaankin ehdottavat, että hän seuraisi minua kotia. He ovat myöskin kysyneet minulta, onko kotona terveellistä, onko siellä hyvin kylmä, onko siellä tilaisuus kylpeä y.m. Jumala varjelkoon meitä saamasta moisia vieraita. En voi kirjoittaa enempää, isä rakas, mutta jos olisin luonasi, tarttuisin kaulaasi ja suutelisin sinua.
Oma Agneksesi."
Pappi mutisi "hm", kun hän oli lukenut sen ensikerran, ja "hm", luettuaan sen toisen kerran; sitte hän nousi ja soitti.
"Sinä, Halvar, saat ottaa suuret kiesit huomenna ja mennä hakemaan neitiä kaupungista", sanoi hän rengille, joka astui sisään.
"Tuleeko hän jo kotia?" kysyi Halvar ja nauroi viekkaasti.
"Kyllä, hän tulee", — vastasi pappi lyhyeen, ja tähän vastaukseen sai Halvar tyytyä ja lähteä.
Tuskin kuukauttakaan poislähtönsä jälkeen seisoi Agnes taasen rakkaan pappilan vierassalissa, kavahtaen isänsä kaulaan. Hän näytti terveeltä, johtuiko tuo nyt siitä, että raikas tuuli oli pannut posket punottamaan tai siitä että kotiinpalaamisen ilo loisti hänen silmistään. Mutta kasvojen iloinen ilme muuttui kokonaan, kun hänen täytyi jättää kirje, joka hänellä oli laukussa.