"Se on Mathilden äidiltä", — sanoi hän; "hän pyysi minun antamaan sen sinulle."
Pappi luki sen, ja Agnes istui tuijottaen hänen kasvoihinsa, kun hän luki.
"Onko, kuten luulin, isä?" kysyi hän puolittain pelokkaana, "onko kirjeessä siitä, mistä kirjoitin?"
"Niin on", vastasi pappi alahuuli lerpallaan.
"Isä, sinun täytyy vastata kieltävästi", huudahti Agnes kiihkeämpänä kuin mitä pappi oli koskaan nähnyt häntä.
"Mutta, rakas Agnes, ymmärräthän että se on mahdotonta. Nyt olet kaksi kertaa asunut heidän luonaan, minun saamatta maksaa mitään, siksi että hän oli äitisi vanha ystävä. Ja nyt emme sallisi hänen tyttärensä tulla luoksemme joksikin ajaksi."
"Niin, mutta en pidä hänestä, isä, en mielelläni ole hänen seurassaan."
"Sepä merkillistä. Ennen oli ystävyys niin lämmin, että Mathilde oli ensimäinen ja Mathilde oli viimeinen. Ja jos siedit hänen seuraansa kuukauden ajan siellä kaupungissa, niin sietänet kai sitä muutaman viikon täällä. Velvollisuutemme on olla ystävällisiä heitä kohtaan nyt, kun he ovat osoittaneet niin paljon ystävällisyyttä meille."
"Lienet oikeassa; täytynee kai olla niin", vastasi Agnes hiljaa, mutta hän ei juuri puhunut enää sinä iltana, meni aikaiseen huoneeseensa ja makasi pää käsiin painuneena, kunnes kello muistutti häntä maatamenosta. Mutta ennenkuin hän meni levolle, heitti hän pitkän katseen tielle, nähdäkseen loistiko valo vielä hänen uskollisen ystävänsä luona, hänen, joka oli luvannut olla koskaan enää menemättä kihloihin.
Viikkoa myöhemmin vierivät tietä pitkin pappilaan päin suuret kärryt, joille oli sälytetty suuria matkakirstuja. Pappi tuli itse ulos avopäin, raapi jalallaan ja auttoi alas pienen tytön tyllerön, joka oli kiireestä kantapäähän kääritty vaippoihin. Niinpä oli siis Mathilde vihdoinkin tullut!