"Mitä ajattelette, herra ylioppilas?" kysyi Mathilde.
"Oh, ajattelen kuinka onnellinen ja tyytyväinen elämän työhönsä se lieneekään, joka voi kysymykseen 'Mitä olet tehnyt maailmassa?' vastata kuten luutnantti Karlson: 'Olen mielistellyt', ja kuinka onnellinen se nainen onkaan, joka omistaa sellaisen miehen."
"Vai luulette te meidän nuorten tyttöjen mieluummin tahtovan ne, jotka seisovat kuin neuloilla, astuessaan tanssisaliin, ne jotka hymyilevät tyhmästi, pureskelevat kynsiään ja punastuvat korviin asti, kun heitä puhuttelee, ja jotka polkevat hameemme riekaleiksi, kun he, jäykkinä ja kömpelöinä, uskaltavat tanssiin."
Ylioppilas ei voinut olla hymyilemättä.
"Huomaan teillä olevan terävän katseen, ja voin taata, ettette ole säästänyt näitä syntisraukkoja. Jos olisi kysymyksessä tanssiin pyytäminen, luulenpa, että teidän sijassanne silloin valitsisin muita, mutta nythän oli kysymyksessä valitseminen elämää varten ja luulenpa — niin, suokaa anteeksi — luulenpa, että valitsisin silloin kynnenpureskelijat, joiksi heitä kutsutte. Uskon heistä, että heidän aikansa kuluu muuhun kuin leikkiin ja tanssiin, että he, kun on kysymyksessä taistelu hengen aseilla, eivät enää seiso kuin neuloilla, vaan murtavat tiensä järjellä ja voimalla. Ja vielä — anteeksi taas, että tulen teitä loukanneeksi — minulla on sangen vähän luottamusta näihin tanssiaiskeikareihin, joilla ei ole muuta elämänpäämäärää kuin saada merkkejä tanssiaisissa ja johtaa kotiljongissa. Naurakaa te vain, neiti Ravn, mutta minä puhun nyt vakavasti. Tunnen nämä kiiltokeikarit, jotka lentelevät paikasta toiseen, polvistuvat mielitietylleen ja suitsuttavat imeliä, mielisteleviä, ulkoa opittuja sanoja, jotka he taasen uhraavat toiselle seuraavassa tanssissa. Tunnen nämä 'sivistyneet' ihmiset, jotka vierashuoneessa puhuvat norjalaisesta raakuudesta ja sitte istuvat toveripiirissä laulaen rivoja lauluja, ja joilla ei ole muuta mielessä kuin kauppaneuvos P… ja valtioneuvos L… joiden luokse he menevät sunnuntaiksi syömään päivällistä. Mutta nämä asetetaan aivan kuin malleiksi, joiden seuraa sivistynyt maailma hakee, ja joille äidit onnellisina antavat tyttärensä. Minusta naisen täytyy voida vaatia mieheltä jotain enemmän, kuin että hän osaa tanssia hyvin ja pukeutua kauniisti."
Agnes oli kumartunut eteenpäin, hän katseli suurin silmin ylioppilasta ahmien jokaisen hänen sanansa. Mathilde nojautui mukavasti tuolin selustaa vasten rypistäen otsaansa.
"Opiskelette teologiaa? Eikö niin?" sanoi hän pilkallisesti hymyillen.
"Jos se voi jollakin tavoin herättää teidän mielenkiintoanne, niin — kyllä, — luulin muuten, että jumaluusoppi ei ollut teidän tiellänne", vastasi ylioppilas ja kumarsi.
"Oh ei — saatoin vain ymmärtää, että…" sanoi Mathilde ja leikitteli jollakin paperilla, joka oli pöydällä, "mutta nyt sinun totta totisesti on laulettava meille jotain, Agnes, muuten torkahdamme kokonaan, ja päätämme virrellä ja rukouksella."
Agnes nousi ja meni soittokoneen luo. Hän selaili hetkisen nuottilehtiä ja löysi vihdoinkin, mitä tahtoi. Se oli Ahnfeldtin sepittämä virsi. Hän lauloi sen niin rauhallisesti, mutta niin lämpimästi.