"A—ha—" kuului sohvannurkasta. "Tämäpä oli surkeata." Mathilde haukotteli.
"Ei tiedätkös mitä, lapseni", sanoi hän, rientäen Agneksen luo, "nyt meidän pitää saada jotain, jossa on eloa ja vilkkautta eikä tätä u-u-u-u. Eikö sinulla ole 'Yksinkertaisen tytön' lauluja?" Ylioppilas katseli hämmästyneenä pappiin. Hän oli ottanut sanomalehden ja luki sitä, nuorten puhellessa keskenään. Hän näytti surulliselta, mutta ei sanonut sanaakaan.
Ylioppilas katseli Agnesta. Hän istui pianotuolilla, antoi Mathilden selailla nuotteja, eikä sanonut sanaakaan. Hän tarkasteli huonetta, se oli myöskin muuttunut, mutta ei ollut niin kodikas kuin ennen. Täällä ei myöskään enää tuntunut niin hauskalta olla kuin ennen; täällä oli jotain raskasta, jota ei koskaan ollut entisaikaan. Ja tuossa loikoi tuo pieni vaihdokas, aivan kuin hän olisi ollut kotonaan, käski ja määräili aivan kuin tahtoi, eikä kukaan uskaltanut vastustaa häntä.
Mathilde löysi lopuksi jotain, josta hän piti, ja asetti sen Agneksen eteen, mutta Agnes asetti sen aivan rauhallisesti takaisin nuottisäiliöön. Sitte löysi hän rakkaat kansanlaulunsa ja alkoi laulaa niitä.
"No mutta onko nähty moista pientä heittiötä", sanoi Mathilde, — "näihin talonpoikaislauluihin olemme kyllästyneet aikoja sitte; sinähän et muuta tee, kuin hoilotat niitä päivät pitkät; laula nyt jotain, jossa on sisältöä."
"Laulan, mitä tahdon, enkä tahdo laulaa muuta tänä iltana", vastasi Agnes päättäväisesti.
"Monet kiitokset, neiti", vastasi Mathilde ja niiasi hänelle, "sepä on kohteliasta vieraille." Näin sanoen istuutui hän loukkaantuneena sohvannurkkaan.
Kun ylioppilas tuli kotia sinä iltana, kulki hän kauan edestakaisin lattialla, ennenkuin hän meni levolle. Hän otti esiin kuvansa laatikosta ja katseli taasen sitä.
"Omituista, että näiden kahden piti kulkea aivan samaa latua. Ja mies tuli viettelijänä myöskin tämän toisen tytön luokse, mutta hän — — niin, jospa voisi ymmärtää häntä. Että hän voikin elää yhdessä tämän Mathilden kanssa, kutsuen häntä ystävättärekseen — — — ei, nainen on käsittämätön olento." —
Mathilde alkoi kyllästyä pappilaan, ja pappila alkoi ikävystyä Mathildeen. Hän ei voinut koskaan pysyä rauhallisena tahi istua kotona päivääkään, ja jos ihmiset eivät tahtoneet tulla hänen luokseen, meni hän heidän luokseen. Joka kerta sanoi hän, että ihmiset täällä olivat sivistymättömiä ja ikäviä, ja joka kerta kotia palattuaan oli hänellä pussi täynnä heidän virheitään ja tyhmyyksiään, mutta kuitenkin hän meni heidän luokseen.