"Maalla ainakin pitää paikkansa vanha sananparsi, että 'ei ole koiraa karvoista katsottava'", vastasi ylioppilas, "ja se on hyvä sananlasku, eikö ole, Agnes-neiti?"
"Kyllä se on", vastasi Agnes, "mutta ihminen, joka on sisäisesti hyvä, pitäisi kunnianaan olla ulkonaisesti siisti."
Ylioppilas katsoi häneen, Agnes vältti hänen katsettaan.
"Se on totta", vastasi hän lyhyeen. He olivat nyt tulleet veräjälle, joka vei puutarhaan. Agneksen sydän tykytti niin omituisesti, kun veräjä sulkeutui hänen takanaan, ja hän asteli pitkää puistokäytävää, jota vanhat puut reunustivat, taipuen hänen ylitseen. Oli aivan kuin ne olisivat sanoneet: "Nyt vangitsemme sinut, nyt et koskaan pääse enää täältä." Hän sai kovan halun juoksennella ympäri, katsoa jokaista nurmikenttää, joka kukka-istutusta, jokaista pientä puistikon halki kulkevaa polkua. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tehnyt sen, mutta nyt oli ylioppilas täällä ja — Mathilde. Hän silmäsi vain salavihkaa ympärilleen, mutta kuinka omituista täällä kuitenkin oli. Vanha, sammaltunut kivipenkki tuolla kauempana; merenjumala, joka seisoi puhaltaen pilliinsä, ilman että vettä juoksi lainkaan; auringonkello ruostuneine viisareineen; vanha harmaa talo, joka seisoi tuossa kuurassa kuin kokoonluhistunut vanhus; kaikki oli muistuttamassa mennyttä aikaa, jolle elämä, leikki, loisto ja auringonpaiste oli antanut eloa, jolloin ei vain kissa istunut leveillä rappusilla ja nuoleksinut käpäliään, vaan nauru ja laulu kaikui sieltä palvelijoiden kiitäessä kauniiden silkkipukuisten naisten keskellä ja tarjotessa viinipikareja. Ja sisällä suurissa viileissä huoneissa ja pitkissä autioissa käytävissä riippui vanhoja esi-isiä valkoisissa tekotukissa ja miekka sivulla lausuen hänet ikäänkuin tervetulleeksi ja kunnianarvoisat isoäidit pitsiröyhelöissä ja ruusut käsissä; nämä isoäidit aivan kuin niiasivat hänelle. Hän kulki äänettömänä tarkastellen tarkastelemistaan; mutta Mathilde kaakotti kuin kana ja juoksenteli ylioppilaan kintereillä; hän näytteli heille kaikki kyökistä kellariin. Vihdoin pysähtyivät he arkihuoneeseen, ja ylioppilas pyysi heitä istumaan.
"No, mitä neidit pitävät talostani?" kysyi hän.
"Kyllä, talo on erittäin sievä", vastasi Mathilde, "mutta jotain puuttuu."
"Ja mikä se on?"
"Teidän pitäisi hankkia vaimo."
"Niinkö arvelette?" vastasi ylioppilas. "Miksi se on niin välttämätöntä?"
"Niin katsokaapas, täällä on autiota, täällä on pimeää ja täällä on tyhjää; mutta hän järjestäisi, koristaisi ja hankkisi jotain uutta; sitte voisitte kutsua vieraita, eikä teidän tarvitsisi istua täällä yksin ja lukea koko päivää. Ja sitte — niin, katsokaas tuolla seisoo tuo tuoli vinossa, ja tämä pöytä se seisoisi nyt tuolla. Tahdotteko auttaa minua muuttamiseen, niin saatte nähdä. — — Eikös nyt näytä sievemmältä? Katsokaas, kaiken tämän voisi vaimo tehdä."