He kulkivat kappaleen tietä pitkin, sitte poikkesivat he syrjäpolulle ja lähtivät kulkemaan yli peltojen. Siellä seisoi mies, kaivellen perunamaata. Ylioppilas seisahtui hänen eteensä.
"Toivotan onnea työhön, Hannu", sanoi hän ja tervehti; "kuinka voi äitisi?"
"Kiitos kysymästä, hän voi hyvin", vastasi Hannu ja katseli ylös työstään. "Sinulla on seuraa tänään."
"Niin, enkös ole mielestäsi joutunut hienoon seuraan?"
"Niin, se on varma. Komeutta kyllä näkee maailmassa." Hän seisoi nojaten lapioon. "Katsos, ylioppilas, mitä tänään löysin", sanoi hän hetkisen kuluttua ylioppilaalle, hiljentäen ääntään ja ottaen taskustaan vanhan hopearahan, jonka hän oli löytänyt pellosta, "se oli myöskin uudenuutukainen ja kiiltävä kerran, mutta sen täytyi kuitenkin maahan."
Hänen kasvoillaan oli omituinen ilme hänen tätä sanoessaan.
"Niinpä kyllä, maa ottaa suurimmat rikkautemme", vastasi ylioppilas, "mutta kerran ne kuitenkin etsitään kätköstään ja annetaan meille takaisin, Hannu."
"Niinhän ne sanovat", vastasi Hannu ja työnsi lapion multaan niin voimakkaasti, että se vajosi pitkälle ylös varteen.
"Näittekö hänet?" kysyi ylioppilas Agnekselta, heidän kulkiessaan edelleen.
"Kyllä", vastasi Agnes.