Hän puhui niin tyynesti, lempeästi ja luottamusta herättävästi; ei sanoissa eikä kasvonpiirteissä ollut mitään katkeraa. Agnes katseli ihmetellen häntä. Ylioppilas puheli hänen kanssaan kauan. Mutta Mathilde istui väänneskellen itseään penkillä ja katsellen levottomasti ylioppilaaseen, eikö hän pian vaikenisi. Vihdoin hän nousi. Kaisa kätteli heitä taasen, kiitti vierailusta, ja pyysi Agnesta pian tulemaan takaisin. Tuskin olivat he tulleet ulos, ennenkuin Mathilde alkoi torua ja pudistella hamettaan.
"Enpä ole ennen nähnyt mokomaa, tarjota meille maitoa mustasta maljasta, josta hän ensin itse juo. Ja missäs se on, mitä meidän piti nähdä?" kysyi hän ylioppilaalta.
"Olette nähneet sen", vastasi ylioppilas.
"Jos tuo vanha eukko oli niin merkillinen, niin Jumala varjelkoon minua moisista merkillisyyksistä."
"Ettekö nähnyt, että tuolla vanhalla maalaiseukolla oli kasvonpiirteet ja olento, jota kuningatar saattaisi kadehtia? Ettekö nähnyt, että kaikessa, mitä hän sanoi ja teki, yksinpä vähäpätöisimmissäkin pikkuseikoissa, oli arvokkaisuutta."
"Niin, monet kiitokset, mutta mieluimmin tahdon päästä näkemästä moista", vastasi Mathilde ja keikahutti päätään, "te olette nyt niin kiintynyt talonpoikaistapoihin ja talonpoikaisoloihin, että te jonakin kauniina päivänä sanotte, että parasta on olla pesemättä lattioita, olla tuuleuttamatta ja syödä puuroa joka ateriaksi." Ylioppilaan täytyi nauraa.
"Niin, ne muut merkillisyydet, joita minulla on näytettävänä, eivät ole hiuskarvaakaan parempia", sanoi hän, kohauttaen olkapäitään, "niin että, jos —"
"Kiitos, olen saanut kylläkseni", vastasi Mathilde, "nyt tahdon mennä kotia. Tuletko mukana, Agnes?"
"Ei, te kai seuraatte minua, vai mitä?" sanoi ylioppilas reippaasti, kääntyen hänen puoleensa.
"Ei, kun Mathilde — —"