"Mathilde ei lainkaan tunne maalaistapoja täällä", vastasi Agnes.
"Ei, mutta voi vaatia ihmisiltä, jotka kutsuvat itseään sivistyneiksi, että he uskovat löytyvän muitakin sivistyneitä ihmisiä kuin he itse, vaikkakaan nämä ihmiset eivät ole sivistyneitä aivan heidän säädöksiensä mukaan. Ja kun ajattelee näiden kahden kasvoja, kaupunkilaisnaisen ja talonpoikaisvaimon, niin tiedän kyllä, minkä minä valitsisin."
"Niin, hänellä oli omituiset kasvonpiirteet, hän on varmaankin kärsinyt paljon, se vaimo?"
"Niin, hän on kärsinyt paljon. Hänellä oli kuusi poikaa, kaikki kelpo poikia, he ovat sortuneet hänen ympärillään, hänen jäädessään pystyyn. Kaksi hukkui isän kanssa syysyönä merellä; yksi heistä satutti itseään kuolettavasti tunturilla, kun hän tahtoi pelastaa toista, ja kuoli heti tämän jälkeen, ja kaksi kuoli isoonrokkoon. Viimeisen oli nyt jatkettava sukua, silloin kuolee hänen morsiamensa, ja hän kadottaa sekä rohkeuden että voiman. Ja kaikkea tätä täytyy äidin katsoa; hänen täytyy rohkaista, lohduttaa ja koettaa kohottaa poikaa, vaikkakin hän on vajota maahan surusta. Mutta ei koskaan ole kuultu valittavaa sanaa; ei koskaan ole nähty muita kasvoja kuin nämä rauhalliset ja tyynet, jotka aina ovat alttiit kaikkia auttamaan. Ihmiset kirjoittavat nyt niin paljon kirjoja, maalaavat ja pystyttävät muistomerkkejä milloin millekin, mutta se suuruus, mikä piilee siinä, että kärsii kestävästi niinkuin erityisesti naiselle on ominaista, se saa harvoin sanan osakseen. Ja kun runoilijat tahtovat kuvata suurta surua, valitsevat he mieluimmin sen mikä repii tukkaansa ja epätoivoisena kirkuu taikka sen, joka säilyttää miehen kuolinnaamiota, eikä voi unohtaa rakkaita kasvonpiirteitä. Mielestäni he mieluummin voisivat valita sen, joka surusta tulee hiljaiseksi ja äänettömäksi ja jonka kasvoilla kuitenkin aina on sama lempeä ja kiitollinen ilme. Hän on varmasti kauniimpi ja suurempi, niin totta kuin on kauniimpaa ja suurempaa antaa kuin ottaa."
Ylioppilaan tätä sanoessa oli hän tullut toisen mökin luokse, joka oli tien varrella.
"Tänne menemme sisälle", sanoi hän Agnekselle, "niin saatte nähdä toisen naisen, joka myöskin on suuri, vaikkakaan hän ei itse tiedä sitä." Hän avasi oven ja meni sisälle. Eräällä tuolilla istui valkohapsinen vanhus. Hän ei noussut heidän tullessaan sisälle, hymyili vain ja nyökäytti päätään ylioppilaalle. Ylioppilas meni hänen tuolinsa luokse.
"Tässä tulen papin tytär mukanani", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä, miltä tuvassasi näyttää."
"Vai niin, papin tytär", toisti vanhus, ja näki, kuinka hän vilkastui, "niin, niin, pappi on kelpo mies, ja hän saarnaa hyvin, kun kuulin häntä viimeksi, niin sen hän teki, ja tunsin hänet aina siitä, kun hän oli pieni poika — vai niin, vai niin, vai on se papin tytär." Vanhus istui päätään nyökytellen ja katseli Agnesta.
"Missä Ingrid on tänään?" kysyi ylioppilas.
"Ingrid? — niin, hän tulee pian", vastasi vanhus, "mutta ajattele, papin tytär — niin ja hänen isoisänsä, tunsin ne kaikki, — ohoh — ohoh — kuinka aika kuluu; olen 90 vuoden vanha nyt, tiedäppä se — 90 vuoden vanha."