Ylioppilas vaikeni ja katseli Agnesta, mutta hän vain tuijotti eteensä ja kulki edelleen.
"Mutta arka ette saa olla", jatkoi ylioppilas. "Usein tarvitaan rohkeutta mennä köyhän tupaan tai istua sairasvuoteen ääressä; mutta se maksaa vaivan, uskokaa se. Kuolema silmien edessä unohtaa ihminen kaikki ne kevyet jaaritukset, joilla hän muuten voi salata ajatuksensa, mutta silloin saatte nähdä ihmisen sellaisena kun hän todellisuudessa on. Ja mikä ihana ajatus onkaan siinä, että on saanut tehdä vähän kaikesta siitä, mitä on määrätty tekemään. En voi ajatella mitään, mikä voi tehdä ihmisen enemmän onnettomaksi, kuin se, että hänen elämänsä lopussa täytyy silmätä takaisin elämään, missä näkee vain omat maalatut kasvonsa peilistä; en tiedä mitään kurjempaa kuin täytyä tunnustaa, että oma elämä on ollut sisällyksetön, ja kuitenkin samalla oivaltaa, ettei muuta kysytä kuin: 'elämäsi sisällys'. Se on kauheaa. Ja kuitenkin alottavat useimmat asettamalla elämänsä eteensä ja sanovat: 'meillä on pitkä elämä elettävänä.' Sitte unohtavat he elää, sen sijaan että he aina alottaisivat kuolemalla ja tämän järkähtämättömän opettajan edessä kysyisivät itseltään: 'mitä on elämä?' Ymmärrättekö minua, Agnes-neiti? Ja tahdotteko nyt sanoa, ettei teillä ole omaa elämäntarkoitusta?"
Ylioppilas vaikeni hetkiseksi, hän katsoi taasen Agnesta, mutta tämä oli taivuttanut kasvonsa alas, ja hän saattoi vain nähdä rinnasta, joka nousi ja laski, että hänen sanansa olivat tunkeutuneet sydämeen.
"Se mikä on suurta kristillisessä rakkaudessa", sanoi ylioppilas taasen, "on että se ei valitse yhtä ainutta, jota se palvelee epäjumalanaan ja sitte sulje silmänsä kaikille muille, vaan että se menee kaikkien luokse. Ja sitä yhtä, jonka on valinnut, se olkoon sitte mies, vaimo tai vanhemmat, sitä rakastettakoon siten, että sydän tulee sitä lämpimämmäksi ja vastaanottavaisemmaksi kaikkia kohtaan." Ylioppilas katsoi Agnesta, sitte sanoi hän hitaasti: "Enpä tiedä, uskallanko sanoa, mitä ajattelen."
"Kyllä, sanokaa se, sanokaa se", sanoi Agnes hiljaa.
"Teillä on myöskin yksi ainoa, Agnes-neiti, joka istuu kotona ja odottaa rakkauttanne, ja se on teidän isänne. Luuletteko hänen olevan onnellinen? Tai olisinko ehkä päätellyt väärin hänen kasvonilmeistään? Minusta häneltä puuttuu jotain, ystävällistä kättä, joka ei parempaa tiedä kuin tehdä hänen olonsa kodikkaaksi, rakastavaa silmää, joka seuraa häntä ja voi lukea hänen ajatuksensa, sydäntä, joka voi unohtaa omansa hänen vuoksensa, vaikkakin se tuottaisi pientä kamppailua. Hän ei ole koskaan puhunut siitä, hän tuskin itse tietää siitä, mutta — ettekö luule, että voisitte olla jotain enempää hänelle, Agnes-neiti?"
Agnes ei vastannut, mutta tiellä putosi muutamia kyyneleitä, joita hän koetti salata. He kulkivat äänettöminä vieretysten aivan pappilan veräjälle. Siellä antoi ylioppilas Agnekselle kätensä.
"Hyvästi, Agnes-neiti", sanoi hän, "ja kiitos tästä päivästä."
Agnes tarttui käteen, hän tahtoi sanoa jotain, mutta hän ei saanut sanotuksi, eikä ylioppilas irroittanut kättä.
"Kiitos — kiitos kaikesta, mitä olette sanonut tänään, ja kaikesta, mitä olette ollut minulle", huudahti hän viimein; mutta sitte hän riistäytyi nopeasti irti ja meni reippaasti tietä pitkin. Ylioppilas seurasi häntä katseillaan. Hän tunsi vielä Agneksen lämpimän käden omassaan, sillä hän oli puristanut niin luottavaisesti puhuessaan. Ylioppilas tahtoi nähdä, kääntyikö Agnes — ei, hän ei kääntynyt; tuonne hän katosi ja vain huoneen lampunvalo pilkotti ikkunasta.