Agneksen sydäntä poltti, hänellä oli sellainen halu saada sitä kevennetyksi; hän juoksi rappusia ylös huoneeseensa, heittäytyi sänkyyn ja purskahti itkuun.
"Herra Jumala, anna minulle anteeksi", huokasi hän, "anna minulle anteeksi, Herra Jumala! — — Tee minut voimakkaaksi, anna minulle voimia voida rakastaa isääni, niinkuin minun täytyy — anna minulle anteeksi, Herra Jumala — älä hylkää minua, vaan tee minut vahvaksi ja anna minun rakastaa isääni!"
Hän itki itkemistään, rukoillen tavan takaa, mutta lopuksi itkuntyrske heikkeni, alkaaksensa aina uudestaan. Vihdoin makasi hän aivan hiljaa, pää piiloitettuna tyynyyn. Ei kuulunut hiiskaustakaan, myrsky oli riehunut loppuun. Sitte hän nousi, meni kirjakaapin luo ja otti vanhan kirjansa, ylioppilaan kirjan, esiin. Hän sytytti kynttilän ja alkoi lukea; hän luki sivun, mutta sitte tulivat ajatukset. Hän laski kätensä alas kirjalle ja painoi päänsä käsiinsä, ja siten makasi hän pitkän aikaa.
Joku tuli ylös rappusia ja pysähtyi kynnykselle. Se oli Mathilde. Hän näki Agneksen makaavan siinä.
"No, oletkos palannut?" sanoi Mathilde ja meni hänen luokseen. Agnes ei liikkunut. Mathilde luuli hänen nukahtaneen, hiipi varpaillaan tuolin taa ja kurkisti hänen olkapäänsä yli kirjaan. Ja sitte luki hän ääneen, pilkallisesti korostaen: "Löytyykö missään naista, joka tuntee oman horjuvaisuutensa ja joka ei ainakin kerran elämässään ole toivonut miehen kättä tuekseen. Mutta löytyykö missään myöskään naista, joka ei kainosti ole salannut tätä ajatusta, vaatimattomasti odottaen kunnes häntä etsittäisiin, vaikkapa hän sitte olisi saanut odottaa kuolemaansa asti. Tätä kuolemaa hänen sydämensä tuli ehkä jouduttaa, mutta hän toivoo mieluummin sen kuluttavan hänet, kuin että hän antaisi sen tulla ilmi."
"Ha—ha—ha! Ei, sepä on verratonta!" — ja Mathilde nauraa hohotti. "Agnes! Agnes!" huusi Mathilde, pudistellen Agnesta, "oh, rakkaani, annappa minun lukea edelleen", ja hän veti kirjan hänen käsiensä alta.
Agnes hypähti ylös ja kiskaisi kirjan Mathildelta. "Älä koske kirjaan, sanon sinulle. Se on aivan liian hyvä tullaksensa sinun silmiesi tahraamaksi." Mathilde otti askeleen taaksepäin, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, joka seisoi vihastuneena ja kiihtyneenä kuten ärsytetty eläin häkissä.
"Mikä sinua vaivaa?" sanoi hän, "ei suinkaan hän jo ole kosinut, sinua?"
"Älä mainitse hänen nimeään, kuuletko", huusi Agnes, ja nyt puhkesi kaikki se ilmi, mikä niin kauan oli kytenyt.
"Sinä puhut hänestä", sanoi hän, "sinä, joka et edes ole kyllin arvokas suutelemaan hänen kengänpohjiaan. Hänellä on henkeä ja sydäntä, mutta mitä sinulla on? Hän voi sanoa jotain, jossa on järkeä ja ajatusta, mutta mitä sinä voit sanoa? Hän voi tehdä jotain, joka on hyvää ja hyödyllistä, mutta mitä sinä voit tehdä? Sinä olet hiipinyt tänne varastaaksesi talon rauhan; sen olet tehnyt. Sinä olet vanginnut minut ja aikonut tehdä minusta samanlaisen turhamaisen riikinkukon, kuin itse olet. Olet tahtonut ohjata minut samaan tyhjyyteen ja ajattelemattomuuteen, missä itse elät. Arvelit minun olevan kuin käsineen, jonka saattoi vetää päälle ja heittää pois sinun mielesi mukaan. Sellainen olen myöskin ollut; olen ollut kuin kurja koiranpentu, tottelevainen ja tahdoton; mutta nyt en ole enää kauemmin, näetkös. Nyt olen havahtunut, ja hän on herättänyt minut, juuri hän; ja nyt näen sinut sellaisena kuin todellisuudessa olet, ja nyt en tahdo enää kauemmin elää kanssasi, ei, en tahdo. Sinä olet vieroittanut minut isästäni, niin olet. Sinä olet vieroittanut minut ympäristön kansasta, joka on sinua paljon parempi. Sinä olet vieroittanut minut Jumalasta, niin, sen olet tehnyt. Mutta nyt en siedä sitä enää kauemmin. Ulos, pois silmänräpäyksessä, en tahdo nähdä sinua täällä."