Mathilde oli tullut kalman kalpeaksi. Hän puristi suunsa yhteen, mutta Agnes kiiti ulos, alas rappuja ja sisälle isän huoneeseen.
Pappi istui kirjoittaen lampun valossa, kun ovi temmattiin auki, ja Agnes astui sisään, silmät punaisina ja mieli kuohuksissa. Hän vaipui isän eteen, painoi kätensä hänen polvilleen ja katseli niin rukoilevasti isään.
"Anteeksi, isä! Anna minulle anteeksi kaikki mitä olen rikkonut sinua vastaan." Hän purskahti taasen itkemään ja asetti päänsä hänen polvilleen.
Pappi otti ihmeissään silmälasit käteensä ja asetti ne pöydälle. Sitte hieroi hän silmiään ja katseli kummastellen Agnesta.
"Mutta rakas lapseni, mitäs tämä nyt merkitsee", sanoi hän ja tahtoi nostaa hänet ylös, "mitäs olet minulle tehnyt?"
"Ei, ei, isä!" änkytti Agnes, "anna minun maata tässä, kunnes olet sanonut minulle, että annat minulle anteeksi. Niin, olen tuottanut sinulle surua, en ole ollut sellainen kuin minun olisi pitänyt olla sinua kohtaan. Olen nyt muutaman vuoden kulkenut täällä ajatellen vain itseäni, enkä sinua. En ole tehnyt oloasi kodikkaaksi, en puhunut kanssasi, en tehnyt mitään sinun hyväksesi."
Kyynel kimalteli papin silmässä. Hän nosti hänet ylös ja asetti hänet syliinsä. Hän pyyhki kostean tukan pois otsalta ja suuteli kyyneleen kostuttamia silmiä.
"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi!" sanoi hän lempeästi, "etkö ole ollut minulle mitään? Olethan ollut ainoa, mikä minulla on ollut."
Agnes oli taivuttanut päänsä hänen rintaansa vasten.
"Olet niin hellä ja hyvä minulle, isä, en ansaitse sitä; mutta nyt lupaan minä tehdä parannuksen; niin, sen lupaan, ja sittepä pidämme kodikasta ja hauskaa täällä, kuten entisaikaan."