"Oh, kysykää neidiltä tuossa, niin saatte kyllä tiedon", vastasi Mathilde ja tahtoi mennä.
"Mutta rakkaani, ulkonahan on pimeää", ja pappi koetti taasen nousta, mutta ei voinut; "matkalla ei kai ole sellaista kiirettä, ja yöksi kuitenkin jäänette tänne."
Agnes ei vastannut mitään, vaan painautui aivan isään kiinni, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Ei, älä pyydä häntä jäämään, isä."
"Ei, Jumala varjelkoon minua jäämästä tänne kauemmaksi aikaa", vastasi Mathilde, "olisipa todellakin synti, elleivät he kaupungissa saisi tietää niin pian kuin suinkin, minkälaista kohtelua täällä saa osakseen, ja lähimpään kievariin kyllä vielä ehdin tänä iltana."
"Mutta minun kiesini te ainakin — —"
"Ei, monet kiitokset, minä en toden totta tahdo turmella mitään teidän komeudestanne täällä, ja talonpoikaisrattaat ovat jo ulkopuolella. Ja lopuksi monet kiitokset minun puolestani." Mathilde niiasi taasen armollisesti, ja pian kuulivat he Halvarin tulevan koluuttaen hänen matkakirstuaan, piiska läjähti ja Mathilde oli poissa.
Mikä hiljaisuus syntyikään samassa! Saattoi kuulla suuren kellon raksutuksen ulkona keittiössä, muuten ei mitään ääntä. Vierashuoneessa paloi lamppu niin kirkkaasti ja levitti lämmintä valoaan yli koko huoneen ja niiden kahden, jotka siellä istuivat, papin ja hänen tyttärensä. Hän oli kietonut kätensä niin uskollisesti tyttärensä ympärille, tarkasteli häntä lempein katsein ja silitteli silloin tällöin pois jonkun suortuvan, joka putosi hänen silmilleen. Ja hän makasi hiljaa silmät suljettuina, kuten marmorikuva, ja nautti rauhaa, sitä rauhaa, jota hän niin kauan oli kaivannut.
Mutta tiellä kohisi kylmä tuuli nuoressa lehdikössä, ja siellä istui Mathilde kärryillä, toruen kyytipoikaa.
Seitsemäs luku.