"Mutta mikäs hänet on karkoittanut? Hänenhän piti olla täällä koko kesä?"
"Minä olen hänet karkoittanut", vastasi Agnes, ja hänen äänessään oli lujuutta ja varmuutta; hän oli varma asiastaan. "En kestänyt kauemmin tätä valhe-elämää."
Ylioppilas seisoi hiljaa, hän tuijotti hämmästyneenä Agnekseen, mutta sitte välähti hänen silmissään ja hän tarttui molemmin käsin Agneksen käteen.
"Ah, puhutteko totta, Agnes? — jos olette rikkonut kaiken entisen kanssa, niin Jumala teitä siunatkoon. Ette tiedäkään, kuinka iloiseksi teette minut. Ja nyt täytyy minunkin sanoa — — ei, ei — en voi nyt, mutta huomenna. Oletteko kotona huomenna, Agnes-neiti? Tahdonpa silloin puhua teille jotain. Hyvästi, hyvästi."
Ylioppilas kiirehti pois ja Agnes jäi yksin seisomaan tielle. Hän ei tietänyt mitä ajatella, mutta kuitenkin aavisti hän, mitä se oli, ja sydän tykytti voimakkaasti sitä ajatellessa. Hän meni kotia huoneeseensa, mutta ei voinut istua hiljaa; hänen täytyi taasen ulos; hän katseli katsomistaan kelloa, mutta ei koskaan se ollut hänen mielestään käynyt niin hitaasti. Hän makasi koko yön, ajatellen ja ajatellen; hänen oli mahdotonta sulkea silmiään, vasta aamuyöstä uinahti hän hieman, mutta sitte hän näki unen toisensa jälkeen ja ylioppilas esiintyi niissä kaikissa. Hän oli niin iloinen, kohotti sormeaan Agnesta kohti ja sanoi: "Huomenna tulen, silloin kerron teille jotain." Mitä hän tahtoi kertoa?
Ylioppilas kiiti vihurina kotia, pelästyttäen melkein taloudenhoitajattaren kuoliaaksi, joka oli tottunut näkemään hänen astelevan veräjän kautta, pää alaspainuneena ja kädet selän takana, syvissä ajatuksissa. Heti kotiin palattuaan hän soitti kelloa niin rajusti kuin tuli olisi ollut valloillaan, Taloudenhoitajatar kiiti sisälle puurokauha toisessa kädessä ja maitosiivilä toisessa.
"Mikäs nyt on?" huusi hän ja katseli, mitä hänen ensin oli pelastettava.
"Onko Mads kotona?" kysyi ylioppilas nopeaan, "pyydä hänen tulemaan sisälle — heti."
"Tässä on jotain sinulle, Mads", sanoi hän kun Mads tuli sisään hattu kädessä; ja ylioppilas otti esiin takkinsa, joka oli kerran Mathildea suututtanut. "Jos voit käyttää näitä housuja ja kenkiä, niin ota ne. Ja — pst — sinä, Marianne! Huomenna voit asettaa esiin uudet mustat vaatteeni, mutta harjaa ne hyvin." Mads katseli Mariannea, Marianne katseli Madsia ja molemmat katsoivat ylioppilasta. Sitte alkoi Mads kiitellä.
"Ei mitään kiittämistä — nyt tahdon mieluimmin olla yksin", lisäsi hän, kun hän näki Mariannen valmistautuvan pitämään puhetta.