Ylioppilas istuutui sängynreunalle ja pyyhkäisi silmiään molemmilla käsillään. Sitte hypähti hän ylös ja kulki pitkin askelin edestakaisin lattialla.
Silloin hän huomasi pöydällä olevan kirjeen. Se oli hänen vanhalta ystävältään. Hän repäisi kuoren auki ja luki sen. Kirje oli seuraava:
"Hyvä ystävä!
Suonet anteeksi, että tällä kertaa puhun suuni puhtaaksi, enkä enää esiinny vallattomana huimapäänä. Sanottuasi ensin, että kirjeeni on sinua virkistänyt, ja vaikka lisäksi näin pitkä aika on kulunut noista onnettomista päivistä, voit kuitenkin siitä huolimatta kirjoittaa minulle, kuten viimeksi kirjoitit. Etkö itsekin huomaa mihin tämä johtaa? Sinä takerrut omiin mielikuviisi siten, että lopulta tulet seisomaan paavina koko maailmaa vastaan, jäykistyt vanhaksi, ärtyisäksi, uhmailevaksi, ikäväksi vanhaksipojaksi, josta ei kukaan välitä, ja joka silloin harmistuneena sulkee ovensa ja sanoo maailmalle: 'Nauti, iloitse nyt!' Mutta mitä hyödyttää itseäsi ja mitä hyödyttää muita saarnata tyhjille seinille; sillä usko minua, että maailma nauraa sinun kiukullesi. Seikka on se, että sinä kaipaat enemmän maailmaa, kuin maailma kaipaa sinua. Sekö on korkojen antamista Jumalalle saamistasi kymmenestä leiviskästä, että kietoudut silkkimadon tavoin omaan kudokseesi ja sitte kuolet? Jos olisit saanut parantumattoman haavan, jos vielä olisit taistelussa ja surussa, silloin en todellakaan tahtoisi lisätä taakkaasi. Mutta itsehän kirjoitat, että voit tarkastella sekä häntä että koko nuoruusaikaasi kuten kaunista taulua, jonka ulkopuolella sinä, sellaisena kuin nyt olet, kokonaan seisot. Voin myöskin ymmärtää, että olet aivan liian voimakas ja terve luonne, vajotaksesi koko elämäsi ajaksi kuutamohaaveiluihin ja huokauksiin kuten epätoivoinen runoilija. Mutta sanon sinulle jotain ja sanon sen verukkeitta, siksi, että olen ystäväsi. Surusi siitä, että olet hänet kadottanut, ei enää tee sinua ihmisvihaajaksi, vaan oma ylpeytesi, joka tuntee olevansa loukattu ja siksi tahtoo uhmailla kuten tottelematon lapsi. Tiesit omaavasi suuret lahjat ja olevasi kyvykkäämpi useimpia muita ja tyttö piti enemmän toisesta, joka mielestäsi oli sinua paljon alapuolella. Tästä johtui haavasi, ja siitä asti heitit sinä taisteluhansikkaan koko naismaailmalle. Sitä hyvää, mikä naisissa on, sitä et tahtonut nähdä; pahan ja heikon, mikä heissä on, sen otit esiin ja sitä tarkastelit. En lainkaan voi uskoa, että naiset kotona olisivat niin huonoja taikka että avioliitot olisivat niin onnettomia, kuin mitä kirjoitat; olen itse kokenut päinvastaista. Mutta jos niin onkin, kenenkä on syy? Sinun on syy ja kaikkien niiden miesten, jotka joko halveksivat naista tai katsovat alentavasti häneen taikka heittäytyvät hänen oikkujensa leikkipalloksi. Nainen on luotu miestä varten ja kun mies ei tahdo olla todellinen mies, kuinka silloin nainen voisi olla todellinen nainen? Siksipä tutki itseäsi, hyvä ystävä, ja katso, eikö siellä mahdollisesti olisi jotain, mikä ei ole aivan paikallaan. Tosin näyttää varsin nöyrältä, että sinä kuljet hiljaista tietäsi ja joudut yhä enemmän unhoon; mutta tokkohan tämä sinun nöyryytesi on niinkään todellista? Sinulla ei ole oikeutta vaipua unholaan, sinun täytyy päivänvaloon sanomaan sanasi ja taistelemaan kaiken suuren ja ihanan puolesta. — Niin, en ole halukas kirjoittamaan matkastani mitään tällä kertaa, sillä totta puhuen, harmistuin niin kirjeestäsi, että päättelin itsekseni: 'Hänelle et enää kirjoita.' Sittemmin olen muuttanut mieltäni, ja nyt kirjoitan sinulle nämä rivit. Ne tulevat hieman myöhään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Odotan ikävöiden seuraavaa kirjettäsi, sillä jos et silloin kirjoita toisin, pidän sinua parantumattomana.
Iloinen ystäväsi N.N."
Ylioppilas istui kirje kädessä. "Suuri Jumala, kunpa olisin voinut tulla sellaiseksi — mutta Jumalan kiitos, nyt se on ohi. Niin, Jumalan kiitos, nyt se on ohi. En kelpaa erakoksi, ja huomenna — huomenna —"
Samaa arvelivat myöskin Mads ja Marianne, istuessaan lieden ääressä ja keskustellen pitemmältä näistä ajan merkeistä sekä koettaessaan arvata yhtä ja toista.
Seuraavana aamuna kolkutti ylioppilas pappilan ovelle. Ei kukaan vastannut, ja niinpä hän astui sisään. Agnes seisoi keskellä lattiaa; hän oli juuri aikeissa mennä avaamaan ovea. Hänellä oli yllään musta puku ja kaulassa vaatimaton, valkea kaulus. Hän näytti hieman kalpealta, siksi että oli nukkunut niin vähän yöllä; mutta ylioppilas ei ollut mielestään nähnyt häntä koskaan niin kauniina. Ylioppilas oli myöskin siistinyt ulkoasuaan tänään; hän oli pukeutuneena mustaan pukuun ja kirjailtuun liiviin ja kaulaliina oli sidottu oikeaan solmuun, kaulaliina joka tavallisesti riippui niin huolimattomasti. Agnes ei ollut myöskään koskaan nähnyt hänen silmiään niin lempeinä ja kuitenkin niin syvinä kuin tänään. Ylioppilas meni Agneksen luo, ojentaen hänelle kätensä. Agnes antoi myöskin omansa; mutta ylioppilas tunsi kuinka se vapisi, ja ylioppilaan vapisi myöskin. "Lupasin kertoa teille jotain", sanoi ylioppilas, "tahdotteko istua ja kuunnella kärsivällisesti, niin alotan. En esitä muuta kuin oman elämäni."
Agnes istuutui sohvaan ja ylioppilas hänen viereensä siten, että hän saattoi nähdä Agneksen kasvot, ollen Agnekseen päin kääntyneenä.
"Luulette kai, Agnes-neiti", alkoi ylioppilas, "että aina olen ollut sama synkkä, kova mies, joka mieluimmin kulki omaa tietään; mutta minäkin olin kerran iloinen, elämänhaluinen ylioppilas."