"Tiedän sen", vastasi Agnes hillitysti.
"Tiedättekö sen?" toisti ylioppilas ihmeissään. "Tiedätte siis kai myöskin, että kerran olen ollut kihloissa?" Viimeisen sanoi hän puolittain hiljaa; oli aivan kuin sanat eivät olisi päässeet kuuluville.
"Tiedän myöskin sen", sanoi Agnes, mutta ei katsonut häneen.
Ylioppilas näytti vielä hämmästyneemmältä, ja sitte tarttui hän hänen käteensä.
"Mutta yhtä ette kuitenkaan tietäne", sanoi hän, ja nyt polttivat sanat hänen kieltään, "ja se on, kuinka paljon pahaa olen tehnyt teitä kohtaan, kuinka paljon teillä on minulle anteeksiannettavaa."
Agnes käänsi katseensa hänen puoleensa, ja silmät olivat niin suuret ja loistavat.
"Niin, ette usko sitä; mutta olen arvostellut teitä, niinkuin kaikkia muitakin; olen luullut teidän olevan ilman suuria kaipauksia, kuten leikkikalun, joka on luotu sitä varten, että sillä hetkisen huvitellaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä heitetään pois." Ylioppilas hengitti raskaasti, sitte katsoi hän Agnesta silmiin ja sanoi tyynesti ja lämpimästi:
"Ja sitte, sitte täytyy minun yhtenä päivänä tunnustaa, että olen vangittu omaan ansaani. Olette ollut voimakkaampi kuin minä, Agnes-neiti; olette saanut elämänkäsitykseni muuttumaan; olette vetänyt koko sieluni puoleenne, minun tietämättäni, ja nyt vasta näen, että te olette se, josta minä uneksin, jota minun sieluni on kaivannut koko elämänsä."
Agnes oli painanut päänsä alas, silmäluomet värähtelivät, hän ei kyennyt sanomaan mitään, mutta hänen kätensä värisi vielä ylioppilaan kädessä. Ylioppilas katseli Agnesta sydämellisesti.
"Nyt on teidän vastattava, Agnes-neiti", sanoi ylioppilas lempeästi hetkisen kuluttua; "ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olette nähnyt kotini, se on autio ja kylmä; mutta te voitte levittää aurinkoa ja lämpöä sinne. Tiedätte, etten ole kovin nuori enää; en voi tarjota sydäntä, joka on täynnä iloa ja laulua, joka rakkaudessa voi muodostaa elämän kauniiksi runoksi; mutta jos tahdotte käden, joka aina tahtoo pitää lujasti kiinni, silmän, joka saa loistoa, nähdessään teidät, vakavan miehen, joka ei tiedä suurempaa onnea kuin tehdä työtä teidän hyväksenne ja joka tuntee kaikkien voimainsa kasvavan, siksi että seisotte rinnalla — niin — niin olen tässä. — Tahdotteko, Agnes-neiti? Voitteko rakastaa minua?"