— Ja sinä luonnollisesti voitit?

— Ylivoimaisesti…

Presidentti otti minut syliinsä ja itki liikutuksesta sanoessaan:
Olisipa Amerikalla useampia tällaisia poikia, niin…

Big Bob pysähtyi kesken ei aivan totuudenmukaista kertomustaan nähdessään joukon alligaattoreita sukeltavan ylös aivan veneen vierestä ja haukkovan avonaisin kidoin ilmaa.

— Siinä näet, sanoi Harry. — Nuokin tulevat hämmästyksen lyömiksi ja tahtovat myöskin varmasti ottaa sinut syliinsä ja antaa sellaisen iäisyyssuudelman kuin mittasi riittää.

Tähän pieneen pistosanaan ei suunpieksäjä ehtinyt vastata ennenkuin itäiseltä rannalta kuului ikäänkuin intiaanien ruokopillin pitkäveteinen sävel, jollainen ikimuistoisista ajoista oli kaikunut cayoteheimon keskuudessa näillä seuduin, kauan ennen kuin maa oli jaettu pohjoisamerikkalaisen linja- ja ruutujärjestelmän mukaan. Se oli leikkaava ja samalla kertaa valittava sävel, joka loppui lyhyeen piipahdukseen.

Handsome Harry käänsi heti ruoria ja ohjasi rannalle, josta pillin ääni oli kuulunut. Muutama tusina voimakkaita aironvetoja ja saavuttiin matalapohjaiselle rannalle.

Nuo kolme miestä astuivat veteen ja alkoivat vetää venettä mukanaan niin kauas kuin kykenivät, samalla kuin neljäs mies vaaleansinisessä, melkein jalkoihin ulottuvassa kauhtanassa, huusi rannalta kerta toisensa perään:

— Tännepäin!… Come along!… Täällä on paras paikka!

Mutta niin kauas eivät missään tapauksessa miehet voineet raskasta venettä vetää, — ei, ei kauemmaksi kuin se itse tahtoi savensekaisella liejulla tulla. Ja vihdoin sai se jäädä paikoilleen miehistön kahlatessa yhä enemmän mataloituvaa vettä rannalle.