Jättiläismäinen Big Bob tuli viimeisenä. Hän läähätti kuin virtahevonen ja lausui monta rumaa sanaa vajotessaan kerta toisensa jälkeen saveen. Lopuksi näytti hän juuttuvan kiinni eikä liikahtanut paikaltaan. Ehkäpä ei hän pääsisi irti ennenkuin luodeveden tullessa — jos ei silloin ilman muuta hukkuisi. — Joka tapauksessa mukautui hän tyynesti kohtaloonsa, kun ei mitään muutakaan näyttänyt olevan tehtävissä.
Big Bob oli syntynyt filosofiksi, sisällään kuitenkin alituisesti suitsuava tulivuori huimaa elämänrohkeutta, siis joka suhteessa oikein muodostunut luonne, eikä ilman mielikuvitusta.
Johtaja, Handsome Harry, tuli kuivalle maalle ensiksi. Häntä vastaan tuli vaaleansininen, joka synnynnäisellä mexikolais-espanjalaisella kohteliaisuudella nosti nauhoilla ja helmillä koristeltua hattuaan ja taipui melkein maahan asti tehdessään syvän kumarruksen samalla kuin huonolla englanninkielellä sanoi.
— Bartolo Felipe tervehtii sydämensä syvyydestä, senores. — Tämä pakeneva päivä antakoon meille kaikille suotuisia tuulia.
— Hyi hitto! ajatteli Harry, vastaukseksi keveästi kohottaen hattuaan — samoinkuin hänen vieressään seisova toveri Kidkin. — Onko tuo merimies?… Varmasti on herra Bert tällä kertaa iskenyt kiveen.
Mutta sen asian tuumimiseen ei jäänyt monta sekunttia, sillä vieras jatkoi kysyen:
— Kaikki selvänä, senores?
— Mikä on selvänä? sanoi Harry olematta ymmärtävinään.
— Että herrat seuraavat mukana lastin vartioina kunnes tulemme San
Franciscon satamaan.
— Käsky on käsky, sanoi Harry lyhyesti tietämättä enempää kuin ennenkään. — Mutta haluaisin hyvin mielelläni nähdä päälliköltäni saamanne laivauspaperin ennenkuin tuomme nuo viisi laatikkoa maihin.