— Niinpä luulisin, vastasi vahti.
— Silloin olen nukkunut yli kaksitoista tuntia.
— Onnittelen! Niin kauan en ole koko elämässäni maannut yhteen menoon.
Suonette anteeksi jos menen jatkamaan nukkumistani.
— Sen voitte tehdä, sir. — Mutta minä istun täällä ja odotan. Tällä kertaa lähden mukaan, vaikka minun pitäisi valvoa koko yö.
Tämä oli suurin itsensäkieltäminen johon Bob oli milloinkaan alistunut. — Säteilevin marttyyri-ilmein vaipui hän jälleen kovalle penkille istumaan. Ja vahti antoi hänen olla. Jos mies ei ehkä ollutkaan sielullisessa suhteessa aivan täyspainoinen, niin ei hän kuitenkaan näyttänyt olevan suorastaan vaarallinen yhteiskunnalle.
Huolimatta itsekieltäymyksestä ei viipynyt kauan ennenkuin Big Bobin perusluonne asettui vastustamaan ja vaati päätökseen muutosta.
Ei mielellään istu pimeässä odotussalissa valveilla junaa odottamassa kun sekä ruumis että sielu voivat keksiä jotain parempaakin. Ja mikä oli tässä tilaisuudessa parempi kuin oikaista itsensä pitkälle penkille? Saattoihan odottaa silläkin tavoin junaa.
Bob seurasi tätä houkutusta.
Mutta ollessaan juuri siirtymäisillään unten maailmaan kuuli hän asemasillalle vievän hiekonpuoleisen oven lukon rapisevan. Hän heräsi täydellisesti kun ovi hiljaa avautui ja rajuilman heittämä vesisuihke sattui hänen kasvoihinsa.
Samassa kuului kuiskaava ääni: