Ja minä kerroin heille siinä lyhyesti äskeiset tapaukset suutarin kotona. Sillä aikaa lienee kuitenkin vanhan rouvan jalkoja ruvennut raukaisemaan, sillä tuskin olin ehtinyt kertomukseni loppuun kuin hän lausui:
"No, koskapa niin ovat asianne, niin tulkaa ja auttakaa minua piika-Marin kanssa alas täältä piirongin päältä."
Me autoimme rouvan alas, vaikk'ei se tehtävä ollut niinkään helppoa, sillä siinä rouvassa oli vähän muutakin kuin luut ja nahka. Rouvaa laskiessamme katseli piika-Mari minuun vielä tuon tuostakin varsin epäilevillä silmäyksillä.
Laattialle päästyänsä katsoi rouva tarkoin minun silmiini ja tunsi lopulla kuin tunsikin minut suutari Löttösen oppipojaksi. Sitte käski hän piika-Marin laittamaan minulle kammarin pöydälle illallista, vaan sitä ennen tuomaan valmiiksi keitetyn teekyökin sisään. Teekyökin tuotuansa meni piika-Mari kyökkiin illallista laittamaan ja rouva alkoi nyt kysellä, mistä minä olin peräsin ja miten olin joutunut suutarin oppiin y.m. Ja saatuansa kuulla, että minä olin Antti Eskelisen poika, kysäisi hän:
"Onko isänne milloinkaan asunut P—n tehtaalla?"
"Onhan se siellä asunut ja siellähän minä olen syntynytkin", — vastasin minä.
"Jopa totta tosiaan oletkin sitte minun maailmaan saattamani!" — huudahti tuo nähtävästi hyväsydämminen vaikka jokseenkin liukaskielinen vanha rouva. Ja piika-Marin ruokaa sisään tuodessa sanoi hän sille:
"Kylläpä minä jo tunnen tämän vieraamme, vaikka sitä ensin pelkäsin enemmän kuin karhua. Mutta sinä sitä et tunne, et!" — ilkkui vanhus hyvillään.
"Mistäpä minä kaikki suutarin oppipojat tuntisin", — vastasi piika-Mari oikealla kaupunkipiikain miinillä. — "Mikäs sen nimi on?"
"Elias Eskelinen", — vastasin minä kohteliaasti, vaikka piika-Mari rouvalta sitä kysyikin.