"Mitä?… Elias Eskelinen!" — huudahti Mari. Hän peitti esiliinallaan korvia myöten punastuneet kasvonsa ja töytäsi kyökkiin.

Ja kohta tämän jälkeen olin minä tuttu talon molemmille asukkaille. Tuo piika-Mari, joka niin ylpeästi oli minua kohdellut, pyysi minulta vesissä silmin anteeksi tuhmuuttansa. Hän näet ei ollut kukaan muu kuin entinen lapsuuteni tuttava Kuokkalan Mari, joka niinkuin siihen aikaan meidän puolen talontytöillä oli yleisenä tapana, piti parempana palvella kaupungissa herrasväkeä, kuin tehdä työtä isänsä kotona.

Aamulla noustuani annettiin minulle kahvia ja ruokaa ja antoipa vanha rouva vielä minulle miesvainajansa vanhan nutun sekä rikkinäiset sukat ja kengät, jotta muka en ihan avojaloin tarvitsisi kulkea. Muuta matka-apua en siitäkään talosta saanut, vaikka nöyrästi pyysin ja vaikka Mari sanoi rouvalla olevan "satoja" piirongissansa. Hän kuului olevan äärettömän saita rahoilleen ja leipää en julennut pyytääkään.

Lähdin siis astelemaan kolkkoa kotoani kohden.

IV.

Ensimmäisenä päivänä menihän tuo matkani vielä jotenkin mukiin, vaikka jo iltasilla alkoi joltinenkin nälkä vaivata, vaan toisena aamuna yötalosta matkaa jatkamaan lähtiessäni tuntui elämäni kovin tukalalta.

Oi miten onnelliset ne ihmisten lapset ovat — ajattelin minä —, jotka eivät koskaan eläissään joudu sellaisille kurjille poluille, joilla minut oli luotu vaeltamaan! Kuinka onnelliset ne lienevät, jotka eivät koskaan ole tarvinneet sellaista nälkää nähdä, kuin minä paraikaa sain kokea!…

Koko sen päivää astuskelin uutterasti toivoen illaksi joutuvani kotipitäjääni rajalle erääsen taloon, jossa kävin äitini kanssa suutarin oppiin tullessani. Mutta lyhyt syyspäivä kului pikaisemmin kuin olin odottanutkaan, ja minä, äkkinäinen astumaan kun olin, tunsin tuon tuostakin väsymystä ja jalkojani kolotti sanomattomasti. Nuo hyvän rouvan antamat kenkärajat lyöttivät sitä paitsi jalkojani niin, että iltapuolella täytyi ne heittää pois jaloistani.

Tätä kaikkea paitsi kalvasi minua sanomatoin nälkä, sillä puoleentoista vuorokauteen en ollut suuruksia maistanut, ja siinä oli kylliksi aikaa kuusitoista vuotiaan aamurupeamaksi. Talojen sivuitse kulkiessani kehoitti vatsani minua poikkeamaan niihin ja pyytämään joltakin hyvältä emännältä, vaikkapa vaan salaisesti, leipäpalaista, vaan kunniantuntoni ei vielä sallinut minun kerjäävän.

Ja tuota yksinäistä maantietä astuessani kuvautui kurjaan mieleeni olot ihanimmat, paikat parahimmat, jotka vielä kiihoittivat vatsani vaatimuksia, aivan samalla tavoin kuin pettävä kangastus maailman laajimmalla hietamerellä vaikuttaa janoon nääntyväin matkustajain mielikuvitukseen. Ajatuksiini kuvautui milloin ruo'ista notkuva pöytä, jonka ympärillä vieraat, — tietysti minäkin joukossa — parhaillaan maistelivat maukasta sianlihakukkoa tai riisiryyni puuroa; milloin taas olin sieluni silmillä näkevinäni joukon pikkuisia herraslapsia, jotka leikittelivät vehnäpullilla, omenoilla ja muilla makeisilla niistä vähä väliä haukaten. Ja antoivatpa he minunkin tuon tuostakin tuomisistaan maistella…