Näissä mietteissäni astuskellessani en hoksannut illan hämärtymistä — kunnes löysin itseni tiepuolessa istumassa ja pureskelemassa ravin varrella kasvavia suolaheiniä. Nälkä ja väsymys olivat tehneet vaikutuksensa…
Taas lähdin liikkeelle. Kymmenkunnan askelta hoiperreltuani kompastuin keskelle sileätä tietä, josta ainoastaan ryömimällä pääsin syrjemmäksi — oli näet vielä älyä mennä tieltä pois. — Ja siinä istuin sitte melkein tunnottomana hyvänkin tunnin ajan, jolla välin jo pilkkoinen pimeä ehti tulla joko sulkeakseen minulta silmäinkin huvituksen tai osoittaakseen minulle, minkä näköinen se "kuoleman varjon maa" oli, johon kenties piankin olin joutuva…
Mutta silloin alkoi kuulua hiljaista kärryin ratinaa kaukaa sieltäpäin, mistä olin tullut, ja hetkisen kuluttua kuulin hevoisen askelten lähenevän sekä kärryissä istuvan miehen veisaavan kumealla äänellä seuraavaa virren värssyä:
"Vaikk' täytyy maata monen All' murheen pitkältä, Ja kerjät' edes' oven, Syöd' leipää kyynelten, Kans' nälkää kärsiä, Viel' pilkkaa häpiää, Ja rukoil' nöyräst' sangen Täss' maailmass' häijyssä."
Kummallista! Miehelle tietysti sattui tämä värsy mieleen… Mutta hänen lähetessään tuntui minunkin mieleni tekevän veisaamaan. Kun siis mies alotti seuraavaa värsyä:
"Niin vihdoin hänen nostaa Its' Jumal' tomusta",
yritin minäkin seurata mukana, vaan ääneni ei tuntunut juoksevan, suustani pääsi ainoastaan oudonlainen älähdys.
"Kuka siellä, hei!" — huusi kärryissä ajaja mies.
"Minä", — vastasin minä levollisesti.
"Kuka minä? — Sano paikalla nimesi taikka loput!" — ärjäsi mies ja hyppäsi kärryistä eteeni. Hän lienee luullut minua rosvoksi, sillä hänellä oli kirves kädessään…