"Minä Elias Eskelinen, suutarin oppilas Sortavalasta", — koetin minä sopertaa.
Tämän lausuttuani tuntui minusta ikäänkuin mies olisi hammasta puraissut…
"Vai niin, no… Miksikäs et ennen nimeäsi sanonut? Kiitä ett'et saanut kalloasi möyhyksi."
Tämä puhe rupesi naurattamaan minua — tietysti tenhottomuudesta.
Silloin pudisteli mies minua kauluksesta ja sanoi:
"Mitäs sinä naurat, sanoppas se tänne?… Ja mitä teet sinä tienvieressä yöllä?"
"Syön heiniä."
"Minkätähden sinä heiniä syöt?"
"Ne ovat niin makeita."
"Etkös leipää söisi?" — jatkoi mies nähtävästi leppeämmällä tuulella.