"Näinköhän?"
"Eipä siltä, eipä siltä!" — vakuutti naapuriserkku hyvillänsä ja kasteli huuliansa pikarissa sen verran, että sen sisus vajui ainoastaan puolillensa.
"Kylläpä sinulla ovat vielä lujat hampaat, naapuri", — lausui isäntä tointuneena ja katsoen pikariin, — "vaikka olet jo yli viidenkymmenen."
"Syy siihen?" — kysyi vieras leikaten leipää sapuskaksi.
"Kun kehtaat puraista poikki noin pienen palan", lausui isäntä leikillisesti osoittaen pikaria.
"Eipä siltä, eipä siltä", — vastasi Saksa-Manninen nyt jo yskän ymmärtäen, — "vaan väliin on ruoka makea."
"Napauta vaan pohjaan, naapuri. Tämän pitäisi olla tavallista ruokaa, vaikka se on kotiliedellä keitettyä, puhellaan sitte enemmän voi-asioista."
"Hyvä on ruoka, eipä siltä; kyllä tätä kelpaa ihmisen nauttia", — myönsi Saksa-Manninen ja tyhjensi pikarin jättäen siihen kuitenkin tilkan pohjaan, ett'ei muka juomariksi oppisi.
Ja siinä istuivat heimokset sitte puolille päivin, vähä väliä maistellen kotitekoista "ruokaa" sekä keskustellen voi-asioista.
Tästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli ollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin rintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli kaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo puolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. "Onko isännällä voita?" — olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa hänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: "Tulkaa meille, tulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!" Päästyänsä sitte Heikkilän pihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko Heikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: "No voitakos Saksa nyt lähti kaupunkiin tuomaan?" "Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana joutaisi ajelemaan", — oli hän vastannut. "No menehän puodin puolelle, niin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi", — oli ukko Heikki virkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat kynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia ja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja — kaikki ilman maksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan. Mutta hänpä ei ollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa nähnyt. "Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa", — oli hän sanonut ja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat puotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman Liperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit, jauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan ruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa päätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan kiusaamaan. "Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen", — oli hän vaan murahtanut. "No miksi ei?" — oli ukko Jehki, Pekkalan pääpuukhollari, sanonut. "Syy siihen on se", — oli hän lausunut äkäisesti, "ett'en minä ole Liperiläinen!" — Silloin oli Jehki kuiskaissut jotakin Uti Sinkkosen, tuon rehellisen ja viisaan Sinkkolan Utin, korvaan, joka oli puodissa seissut sikaria poltellen. Heti sen jälkeen oli Uti Jehkin huomaamatta vihjaissut häntä jälestään pihalle, ja siellä kertonut, että Jehki muka oli pyytänyt Utia maanittelemaan häntä myymään voinsa Pekkalaan, vaan että Uti, joka aina tietää kaikki asiat ennenkuin muut, vanhan ystävyytensä vuoksi, kielsi häntä myymästä voitansa mihinkään, vaan käski hänen viemään ne itse Pietariin, jossa voinhinta nykyään oli viisikymmentä ruplaa puudalta. "Mistä te sen niin tarkoin tiedätte?" — oli Saksa-Manninen kysynyt Utilta. Silloin oli tämä vetänyt taskustaan paperin, jossa oli nähtävästi ollut venäjänkielistä kirjoitusta, vaan jossa numero 50 oli aivan selvästi kirjoitettu. Tämän paperin eli kirjeen oli Uti sanonut viime postissa saaneensa ystävältään, Niemis-Tahvolta, joka oli parhaallaan Pietarissa voikauppaa pitämässä. Siinä kirjeessä seisoi, niinkuin Uti Sinkkonen oli hänen kuultensa selvällä Venäjän kielellä lukenut, että voista maksetaan nyt Pietarissa viisikymmentä hopearuplaa ja enemmänkin puudalta. Tästä yhtä hauskasta kuin hyödyllisestäkin ilmoituksesta oli hän, Saksa-Manninen, tietysti niin ihastunut, että osti heti-Pekkalasta rommiputelin, jonka sitte Pekkalan portin pielessä yhtenä Utin kanssa nauttivat. Sitte oli hän hiipinyt Heikkilän pihaan ja pistänyt sukkelaan hevoisen takaisin puikkoihinsa, vaikk'ei se vielä ollut ehtinyt tarpeeksi syödäkään, sekä lähtenyt kiireimmittäin ajamaan kotiin. Tosin olivat Heikkilän niinkuin Pekkalankin pojat huutaneet häntä vielä kauppoja tekemään, vaan hän oli porottanut tammaa Kurkijokelaisella kupeelle eikä enää kuunnellut edes heidän puheitaankaan. —