Tämän kertomuksen aikana istui Vävy-Manninen niin hiljaa, kuin hän olisi kuunnellut hevoisen kelloa sitä kiinni ottamaan mennessään laajasta aituuksestaan. Ja loppupäätökseksi miesten keskustelusta tuli se, että heidän tulee niin pian kuin mahdollista, ja viimmeistäänkin jo huomisaamuna, lähteä voin ostoon, yhden yhtäännepäin toisen toisaanne, ja ostaa sitä tavaraa niin paljon kuin suinkin lähiseuduilta yhteisillä rahoilla saada voi. Kenellekään muille ei heidän pitäisi voin oikeata Pietarihintaa sanoa, kuin molempain heimomiehelle Pata-Manniselle, jonka naapurukset päättivät ottaa yhteen kauppaan osalliseksi, varsinkin sen vuoksi, kun tiesivät hänellä olevan "takana" muutaman sataruplaisen. Tiedon asiasta ja yhteisestä "affääristä" lupasi jo samana iltana Saksa-Manninen antaa Pata-Manniselle, jonka tuli käydä ostamassa voit lähiseutujen salotaloista ja mökkilöistä; he itse sitävastoin pitäisivät huolen pääkylästä. Päälle päätteeksi luettiin nyt molempain isäntäin rahavarat ja nähtiin, että heillä oli tähän tärkeään voi-asiaan käytettävänä yhteensä vähän yli puolen kuudettasadan ruplan ja muutamia kymmeniä kopeikoita.
Kun voi-asia vihdoinkin oli sovittu niin hyväksi kuin mahdollista ja kun matissakaan ei enää päivää vasten katsoessa näyttänyt olevan enempää kuin noin puolen pikarillista, päätti Saksa-Manninen viimmein lähteä viemään asiasta tietoa Pata-Manniselle. Lähtiessä vielä vakuutteli häntä Vävy-Manninen ostamaan voit niin huokealla kuin mahdollista, vaikkapa saisi kymmenellä ruplalla puudan, sekä mittaamaan hyvästi; ett'ei mittatappua Pietarissa tulisi.
"Viittätoista ruplaa vähemmällä en osta puutaakaan", — lausui Saksa-Manninen pontevasti lyöden hatullaan kämmeneensä.
"Näinköhän?" — kysyi Vävy-Manninen ehdottomasti.
"Ja syy siihen on se, kun me itse saamme vähintäänkin viisikymmentä ruplaa", — jatkoi Saksa mielissään.
"Semmoinenhan ei olisi paha."
"Eipä siltä, eipä siltä!" — vakuutteli Saksa-Manninen vielä porstuassa mennessään.
III.
Niinkuin hyvällä syyllä sopi odottaa, oli Pata-Manninenkin varsin kärkäs rupeamaan osakkaaksi yhteiseen voikauppaan toisten kanssa — eipä hän ilman olisi Pata-Manninen ollutkaan!
"Ostetaan vaan voit; täytyyhän tässä koettaa edes jotakin kauppaa tehdä", — oli hän lausunut Saksa-Manniselle kun tämä hänelle voisalaisuuden ilmaisi. "Ja eihän tuo patakauppakaan tahdo enää tähän maailman aikaan oikein luonnistua."